Eräitä huomioita

Ex-ministeri Erkki Tuomioja kommentoi (31.7.) Vanhasen salailuintoa:

Se että vallankäyttäjät herkästi kokevat julkisuuden ja erilaisten - ja aivan erityisesti eriävien - mielipiteiden esittämisen haitalliseksi veneenkeikuttamiseksi ei ole uutta. Uutta on ehkä Vanhasen epädemokraattinen desentralismi. Kun vanha bolsevikkikäytäntö perustui demokraattiseen sentralismiin, jossa päätöksentekoa edeltävä keskustelu oli avointa ja vapaata (tosin vain teoriassa), mutta päätösten arvosteleminen kiellettyä, tuntuu Vanhasen oppi lähtevän siitä, että päätöksentekoa edeltävä keskustelu on pahasta, mutta päätösten arvostelu vapaata.

Reetta Meriläinen luonnehti Vanhasta osuvasti toimitusjohtajaksi. Hallitusten toiminta on muuttunut aiempaa enemmän hallitusohjelman pilkuntarkaksi toteuttamiseksi. Samalla hallitusohjelmat ovat muuttuneet pidemmiksi ja tarkemmiksi. Tämän näkee Valtioneuvoston sivuille kerätyistä ohjelmista. Svinhufvudin hallituksen ohjelma oli parisivuinen julistus. Paasikiven hallitus ei edes tehnyt ohjelmaa. 1960-luvulla ohjelmiin alkoi jo ilmestyä väliotsikoita, mutta kovin pitkiä tekstejä eivät nekään olleet. 1990-luvulla tahti alkoi kiihtyä (PC:n myötä?) ja viimeisimmässä ohjelmassa onkin sitten jo 80 sivua.

Tarkka hallitusohjelma tuo hallituksen toimintaan omalla tavallaan läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta, mutta ei se niin viisas paperi ole, etteikö politiikan sisällöstä olisi tarpeen hallituskauden aikana keskustellakin.

Osmo Soininvaaralla on omakohtainen näkökulma Rosenholz-aineiston julkistamiseen:

Jos siis KGB:n arkistot avattaisiin, sieltä saattaisi löytyä kiusallinen merkintä minusta, koska kerran Lontoosta karkotettu lehtimiehemme varmaankin on pyrkinyt raportoimaan oman toimintansa mahdollisimman tuottoisassa valossa. Olisin kuivilla, olettaen, että Tiitinen muistaa episodin ja/tai se on asianmukaisesti kirjattu ylös. Mutta paljon syyttömiä noista arkistoista kyllä löytyy. Siksi vaikuttaisi kohtuulliselta, että arkistot avattaisiin ainakin ensin tutkijoille.

Heidi Hautalan mukaan “Yhdysvallat ja Saksa purkivat Rosenholz-aineiston salaisuusluokituksen jo vuonna 2003. Sen jälkeen Rosenholz-aineistoa alettiin tutkia Saksassa samoilla julkisuusperusteilla kuin Stasin muutakin aineistoa.”

Ehkä hallituksen julkisuuskäytännöt voitaisiin jo palauttaa 2000-luvun tasolle.

Kaksi anarkistia istui laivalla ja keskusteli teknologiasta. Olli Tammilehto haastattelee John Zerzania Voima-lehdessä (6/2007). Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Zerzanin mukaan ihmisten välinen epätasa-arvo ja luonnon tuho alkoi siitä, kun ihmiset asettuivat aloilleen, ryhtyivät viljelemään maata ja kehittivät teknologiaa.

JZ: Minusta perusongelma on työnjako, toisin sanoen ero työkalujen ja teknologian välillä. Teknologiasta tulee järjestelmä heti, kun siirrytään ylöspäin työnjaon portaita pitkin.

Erikoistuminen johtaa lähes väistämättä luokkayhteiskuntaan. Kun jakaa itsensä yhä ahtaampiin rooleihin, jakaa myös yhteiskunnan. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys. On tietenkin erilaisia teknologioita, mutta mitkä niistä eivät ole riippuvaisia teollisesta perustasta?

Useimmat teknologiat tulevat loppujen lopuksi kaivoksista, sulatoista, valimoista ja liukuhihnoilta, joita miljoonien ihmisten on pidettävä yllä. Tämä on ongelma, vaikkei edes ajattelisi, mitä teknologinen järjestelmä tekee luonnolle. Eri tasoja tutkimalla huomaa teknologian todellisen luonteenlaadun. Monet ajattelevat, että tämä tai tuo teknologia ei tuhoa kulttuuria tai luontoa – mielestäni se tuhoaa.

Zerzanin ratkaisu epätasa-arvon ongelmaan on teknologiasta luopuminen, siirtyminen eteenpäin, uuteen alkukantaisuuteen. Lehden pääkirjoituksessa Zerzania luonnehditaan linkolalaiseksi, mutta Zerzan menee pidemmälle. Linkola kuitenkin pitää maanviljelyä hyvänä ideana ja ihannoi autoritäärisiä järjestelmiä. Zerzan tahtoo hajottaa valtiot ja teknologiset järjestelmät ympäristölle ja ihmiselle vihamielisinä.

Zerzanin kohdalla puhutaan vihreästä anarkismista eli anarkismin yhdistämisestä ympäristöajatteluun. Vaikka anarkismi onkin lähellä vihreää liikehdintää, suomalaisessa puoluekentässä (vihreissä ja punavihreäksi itseään kutsuvassa Vasemmistoliitossa) tai ympäristöjärjestöissä ei anarkistista politiikkaa paljoa tehdä. Ei varsinkaan zerzanilaista antiteknologista politiikkaa. Ehkä tämä on inhorealismia: kun jo pieninkin ympäristöystävällinen liikahdus on vaivan takana, olisi poliittinen itsemurha ajaa täydellistä teknologiasta luopumista. Siksi on paras ajaa teknologian vähentämisen sijaan “parempaa teknologiaa” - käsite, jota Zerzan pitää mahdottomana. Toisaalta ehkä kyse on anarkistisen projektin vaikeudesta. Anarkismin ajatus ja ihmiskuva on kannatettava: sen mukaan toisin kuin liberalismin teoria väittää, ihminen ei ole luonteeltaan yksinäinen, toisia vaaniva susi vaan sosiaaliseen yhteiseloon pyrkivä otus. Minusta tämä väite on uskottava kun puhutaan pienistä yhteisöistä. Mutta anarkismi poliittisena ideologiana tänä päivänä on ongelmissa: vallitsevan tilanteen analyysi näyttää, että maailma on järjestäytynyt monimutkaiseksi valta- ja suhdeverkostoksi. Politiikka, valta ja (ase)teknologia käyvät pienyhteisön yli ja anarkismin projekti on vaikeuksissa.

Tämä ei tosin kumoa primitivismiä. Modernin teknologian ongelma on riippuvaisuus. Jotta tekninen laite - sanokaamme vaikka sairaalan hengityskone - toimisi, se tarvitsee energiaa. Energiaa voisimme tuottaa päästöttömästi tuulivoimalalla. Tuulivoimalan rakentamiseksi tarvitsemme metalleja. Ne voidaan louhia, koneilla. Koneisiin tarvitaan lisää teknologiaa ja niin edelleen, ad infinitum. Tämän kaiken rakentamiseksi syntyy alistussuhteita ja ympäristötuhoa sekä teknologian edellytykset liukuvat tavoittamattomiin: taustaoletuksia on vaikea ymmärtää ja myös vaikea kontrolloida.

Ekokylät koittavat vastata modernin elämäntavan ongelmiin luomalla enemmän tai vähemmän muusta yhteiskunnasta irti kytketyn yhteisön, joka usein pyrkii myös vähäteknologisuuteen, omavaraistalouteen ja mahdollisesti rahatalouden ulkopuolelle. Näiden yhteisöjen teknologiakritiikki on pikemminkin linkolalaista (maatalous) kuin zerzanilaista (metsästys- ja keräystalous). Paikallaan pysyttelevä metsästäjä-keräilijäyhteisö olisikin mahdottomuus. Kun ekoyhteisöihin usein vielä yhdistyy moderni vihreys ja kasvissyönti, maatalous näyttää niiden ainoalta vaihtoehdolta.

Toinen nykyisestä kansalaisyhteiskunnan kentästä nouseva ilmiö on innostus tietoteknologiaan. Etätyö, etäkokoukset ja aineeton talous on nähty vihreän tulevaisuuden talouden tukipilareiksi. Samoin netin demokraattinen potentiaali on valtaisa esimerkiksi politiikan läpinäkyvyyden, järjestäytymisen ja tiedon avoimuuden (Wikipedia) kannalta. Kuitenkin samalla ollaan kiinni valtaisassa teknologisten riippuvuuksien verkostossa. Voi olla, että vihreä tulevaisuus ei kestä nettiä. Ehkä Internetin demokratisoiva vaikutus sulaa pois, kun ilmastonmuutos pakottaa sulkemaan palvelimet ja palaamme kansallisvaltioiden hierarkiseen maailmaan.

Teknologia näyttää tukevan monia arvoja. Ihmishenkiä ylläpitävä hengityskone edustaa humanismia, Internet taas demokratiaa. Samalla voi olla, että teknologinen järjestelmä tuottaa valtasuhteita, ihmisten välisiä luokkaeroja ja luontoa tuhoavia mekanismeja. Ongelma palautuu ainakin osittain bio- ja antroposentrismin kiistaan: pitäisikö tarkastelukulmana olla elämä yleensä (bio) vai ihmisen tarpeet ja arvot (anthro)? Jos ensimmäinen, teknologia on tuomittavaa. Jos jälkimmäinen, tai jos ylipäänsä pidämme ihmisyydessä keskeisenä tiettyä sisältöä pelkän eläimyyden (ruoka ja suoja) sijaan, teknologia ei ole ongelmatonta, mutta ehkä siedettävissä. Se tuottaa alistussuhteita ja tuhoaa luontoa, mutta auttaa toteuttamaan humaania ja demokraattista projektia, joka pitää sisällään esimerkiksi terveydenhuollon ja luonnon jonkinasteisen säilymisen, mutta joka pitkällä aikavälillä voi rappeuttaa monia asioita.

Olisiko vihreässä ajattelussa sijaa jonkinasteiselle teknologiasta luopumiselle?

Some of you might find it interesting that Nils Torvalds, a journalist and the father of Linus Torvalds, was today elected as one of the three vice spokespersons of the Swedish People’s Party. The party, founded already in 1906, defends rights of the Swedish speaking population (5.5 %) and positions itself somewhere in the centre-right. In March 2007 parliamentary elections the party got 4.57 % of the votes. Torvalds, on the other hand, is a former Communist Party member who still seems to be quite on the left: he’s critical towards globalisation and NATO and emphasizes social policy issues. His platform from the March 2007 parliamentary elections includes two interesting points which I translate here:

• “We have a copyright law that makes majority of our children criminals – this is not wise.
• The law must be changed to meet the people’s morals instead of following the needs of monopolies to make big profits.”

Perhaps we can see some influence of his son here – although Linus is very non-political.

Saksa on lämmitellyt keskustelua EU:n perustuslaista puheenjohtajakaudellaan ja nyt Ranskan presidentinvaalien jälkeen siihen on tullut lisää vauhtia. Keskustellaan siitä, pitäisikö hyväksyä koko paketti vai vain alkuosa. Ideoidaan tapoja saada eurokurittomat ranskalaiset hyväksymään kritisoimansa sopimus. Sisältöä ei muutettaisi: poistettaisiin vain maininta lipusta ja tunnushymnistä (jotka on päätetty aiemmin jo epävirallisesti) ja EU-oikeuden etusijasta (joka sillä on muutenkin ollut jo vuodesta 1964). Eniten kansanvaltaa halveksuva kikka on sopimuksen nimen vaihtaminen perustuslaillisesta perussopimukseksi, ettei tarvittaisi kansanäänestyksiä.

Minäkin olin jo alkanut ajatella, että näiden kahden vaihtoehdon väliltä pitäisi valita. Joko toteutetaan alkuperäinen möhkälesopimus kaikkine kummallisuuksineen tai suppeampi minisopimus, joka sentään lisäisi unionin demokraattisuutta ja perusoikeuksien suojaa. Onneksi luin Attacin julistuksen
Kohti Euroopan unionin uutta oikeudellista perustaa: Attacin kymmenen periaatetta demokraattiselle sopimukselle. Attac listaa kymmenen periaatetta, joiden varaan EU:n uusi perussopimus pitäisi rakentaa. Ensimmäinen periaate on niin ilmeinen, että ihmettelen, miksi se on sivuutettu. Nimittäin prosessin demokraattisuus:

1. Demokraattisen prosessin aloittaminen

Jokainen uusi sopimus tulee valmistella ja hyväksyä demokraattisesti. Euroopan Attacit vastustavat jokaista yritystä elvyttää uudelleen vanha perustuslaillinen sopimus ja ehdottavat seuraavaa:

* Uuden sopimusehdotuksen valmistelu annettakoon tehtäväksi uudelle ja demokraattiselle lakia säätävälle kokoukselle, joka on kaikkien jäsenvaltioiden kansalaisten valitsema ja joka tekee yhteistyötä kansallisten parlamenttien kanssa.

* Tämän kokouksen on perustuttava sukupuolten väliselle tasa-arvolle (toisin kuin perustuslaillisen sopimuksen muotoillut konventti, jossa naisia oli 16 prosenttia), edustettava kaikkia yhteiskunnan osa-alueita ja sukupolvien välistä keskustelua.

* Jokainen uusi sopimus täytyy hyväksyttää kansanäänestyksellä jokaisessa jäsenvaltiossa. Kansanäänestyksen tulos on laskettava valtiokohtaisesti.

* Ratifiointikampanjoiden aikana eurooppalaisten instituutioiden ja jäsenvaltioiden on luotava sääntöjä, joilla varmistetaan vapaa keskustelu, joka ei riipu vallitsevista taloudellisista olosuhteista esimerkiksi joukkotiedotusvälineissä ja jolle annetaan riittävästi aikaa.

Miten kukaan voi oikeastaan edes vastustaa ajatusta eurooppalaisten kansalliskokouksesta?

(Kuvituksena ja innoittajana Euroopan unionin lippu, jonka kaksitoista tähteä eivät kuulemma kuvaa jäsenvaltioiden määrää vaan “täydellisyyttä ja yhtenäisyyttä”. Oikeushenkilöt ovat kuin androidit: ei mitään tahattoman ironian tajua.)