Eräitä huomioita

Sain viime kesänä valmiiksi filosofian graduni Richard Stallmanin kritiikin yhteiskuntafilosofisesta taustasta.

Stallmanhan ei ole filosofi sanan akateemisessa merkityksessä, enkä nimittäisi häntä muutenkaan sillä nimikkeellä. Stallman tuo teksteissään esiin filosofisia teemoja ja moraalikysymyksiä. Ne ovat kuitenkin pikemminkin poliittisia esseitä kuin huolellisesti pohtivia filosofisia tutkielmia. Stallmanin ajatusten taustalla on kuitenkin filosofisia sitoumuksia, jotka kiinnittävät hänet muun muassa liberalismin traditioon. Näitä kytköksiä olen työssäni tutkinut. Vaikka jotkut pitävät Stallmania kommunitaristina, en liittäisi häntä tähän traditioon hänen vahvan liberalistisen ihmiskuvansa takia, vaikka yhteisö sinällään näytteleekin hänen ajattelussaan tärkeää roolia. Päädyn lokeroimaan Stallmanin lopulta digitaaliseksi anarkistiksi.

Olen tavannut tämän myyttisen hahmon kolme kertaa. Kiinnostavin oli ensimmäinen tapaaminen: Stallman oli kaatunut Vaasassa jäisellä lentokentällä ja katkaissut kätensä. Pidimme hänelle Teren kanssa seuraa kun ambulanssi kuljetti hänet Helsinkiin leikattavaksi. Myöhemmin Tere ehdotti Stallmanin filosofiaa graduni aiheeksi ja ystävällisesti myös ohjasi sen.

Gradun tiivistelmä:

Richard Stallmanin tekijänoikeuskritiikin yhteiskuntafilosofinen analyysi

Käsittelen työssäni Richard Stallmanin vapaiden ohjelmistojen filosofiaa ja siihen sisältyvää tekijänoikeuskritiikkiä. Analyysin taustana ovat tekijänoikeuden perustasta esitetyt teoriat ja liberalistinen yhteiskuntafilosofia sekä kommunitaristien siihen kohdistama kritiikki.Tekijänoikeuden oikeutusta koskevat kolme keskeistä teoriaa ovat työteoria, persoonallisuusteoria ja utilitaristinen teoria. John Locken luonnonoikeusfilosofiaan nojaavassa työteoriassa katsotaan, että jostakin resurssista tulee tekijänsä omaisuutta, kun siihen sekoittuu tekijän työpanos. Persoonallisuusteoria perustuu Immanuel Kantin ja G. W. F. Hegelin näkemykseen omaisuudesta osana henkilön persoonallisuutta, jonka vapautta on suojattava. Utilitaristinen teoria katsoo tekijänoikeuden olevan perusteltua siihen liittyvän kannustimen vuoksi: enemmän teoksia syntyy, mikäli niiden tekijöille annetaan teokseen erityinen yksinoikeus.

Stallman kyseenalaistaa tietokoneohjelmiin saatavan tekijänoikeuden oikeutuksen viittaamalla käyttäjien oikeuksiin. Stallmanin mukaan tietokoneohjelman käyttäjälle kuuluvat neljä vapautta: 1) vapaus käyttää ohjelmaa rajoituksetta, 2) vapaus muuttaa ohjelmaa tarpeiden mukaan, 3) vapaus levittää ohjelmaa muille, 4) vapaus parannella ohjelmaa ja jakaa se muiden kanssa. Näitä vapauksia Stallman perustelee viittaamalla yhteisöön. Hän ottaa moraalifilosofiseksi lähtökohdaksi vasta­vuoroisuuden periaatteen, jonka mukaan yhteisön jäsenten tulee auttaa toinen toisiaan esimerkiksi jakamalla tietokoneohjelmia. Tekijänoikeuden asettamat rajoitukset ovat esteitä tämäntyyppiselle solidaarisuudelle ja yhteisössä sekä yhteiskunnassa vallitsevalle avunannon ilmapiirille.

Yhteiskuntafilosofiselta perusluonteeltaan Stallmanin filosofia edustaa liberalismia. Väite käyttäjien yksilöllisistä oikeuksista perustuu liberalistiseen ihmiskuvaan. Se on myös universalistinen: Stallman pitää käyttäjien oikeuksia joko luonnollisina oikeuksina tai ihmisoikeuksina. Toisaalta teoriassa on keskeisellä sijalla ajatus yhteisön eheydestä ja yhteisöllisen hyvän edistämisestä, mikä tuo siihen kommunitaristisia piirteitä. Toteuttamalla ohjelmistojen vapauden elämäntapaa yhteisö toteuttaa tietynlaista hyvän elämän politiikkaa. Teoriaa ei kuitenkaan voi kokonaisuudessaan pitää kommunitaristisena siihen sisältyvän vahvan universalismin vuoksi. Vapautta korostavan luon­teensa ja negatiivisen omaisuuskäsityksensä vuoksi osuvampi luonnehdinta Stallmanin filosofialle on digitaalinen anarkismi.

Matt Butcher reports on the North American Computers and Philosophy (NA-CAP) conference that had FOSS and Open Access as its two main topics.

For example, Samir Chopra and Scott Dexter, one a philosopher, the other a computer scientist, presented a paper on the so-called “Freedom-Zero Problem” with the Free Software Definition: How can one claim that it is morally responsible to mandate the unrestricted access to and use of code even in cases where this will certainly lead to harm? For example, why doesn’t the GPL forbid Free Software from being used in nuclear weaponry, or for torturing other humans? This ethically charged issue reappeared in numerous conversations throughout the conference.

Chopra & Dexter have a blog and they have just published the book Decoding Liberation: The Promise of Free and Open Source Software. Read the introduction. This is how Steven Weber thinks about the book:

In Decoding Liberation, Samir Chopra and Scott Dexter recapture and extend a part of the conversation that will ultimately be much more important than business models, patent and copyright law, or total cost of ownership for a piece of software. What does the open source model offer to political, artistic, and scientific freedom, and thus to the human enterprise of creativity beyond the guts of a computing machine? Their book is an eloquent, thoughtful, adventurous, and exciting dive into what really matters about changing the rules of code.

I hope to have time to read the book one day.

Some picks from the program:

• The Freedom Zero Problem: Free Software and the Ethical Use of Software
  Samir Chopra & Scott Dexter
• Acting for the Best and Acting Legitimately: Challenges Facing the Stronger Claims of the Free Software Movement
  Jamie Dow
• The Free, Open Source Option as Ethic
  John Bork
• Open Source Philosophy and “Democratic Rationalization” in Africa
  Evaristus O Ekwueme
• The Missing Link: Computer Ethics and Formal Methods
  Darren Abramson & Lee Pike
• Panel: A Skeptical Look at Wikipedia
  Panelists: Tony Doyle, James Caufield, Don Fallis & Marc Meola
• Web 3.0 – Tools for Co-operation? Social Philosophical Remarks on the Desirable Possible Future Development of the Internet
  Wolfgang Hofkirchner

Kaksi anarkistia istui laivalla ja keskusteli teknologiasta. Olli Tammilehto haastattelee John Zerzania Voima-lehdessä (6/2007). Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Zerzanin mukaan ihmisten välinen epätasa-arvo ja luonnon tuho alkoi siitä, kun ihmiset asettuivat aloilleen, ryhtyivät viljelemään maata ja kehittivät teknologiaa.

JZ: Minusta perusongelma on työnjako, toisin sanoen ero työkalujen ja teknologian välillä. Teknologiasta tulee järjestelmä heti, kun siirrytään ylöspäin työnjaon portaita pitkin.

Erikoistuminen johtaa lähes väistämättä luokkayhteiskuntaan. Kun jakaa itsensä yhä ahtaampiin rooleihin, jakaa myös yhteiskunnan. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys. On tietenkin erilaisia teknologioita, mutta mitkä niistä eivät ole riippuvaisia teollisesta perustasta?

Useimmat teknologiat tulevat loppujen lopuksi kaivoksista, sulatoista, valimoista ja liukuhihnoilta, joita miljoonien ihmisten on pidettävä yllä. Tämä on ongelma, vaikkei edes ajattelisi, mitä teknologinen järjestelmä tekee luonnolle. Eri tasoja tutkimalla huomaa teknologian todellisen luonteenlaadun. Monet ajattelevat, että tämä tai tuo teknologia ei tuhoa kulttuuria tai luontoa – mielestäni se tuhoaa.

Zerzanin ratkaisu epätasa-arvon ongelmaan on teknologiasta luopuminen, siirtyminen eteenpäin, uuteen alkukantaisuuteen. Lehden pääkirjoituksessa Zerzania luonnehditaan linkolalaiseksi, mutta Zerzan menee pidemmälle. Linkola kuitenkin pitää maanviljelyä hyvänä ideana ja ihannoi autoritäärisiä järjestelmiä. Zerzan tahtoo hajottaa valtiot ja teknologiset järjestelmät ympäristölle ja ihmiselle vihamielisinä.

Zerzanin kohdalla puhutaan vihreästä anarkismista eli anarkismin yhdistämisestä ympäristöajatteluun. Vaikka anarkismi onkin lähellä vihreää liikehdintää, suomalaisessa puoluekentässä (vihreissä ja punavihreäksi itseään kutsuvassa Vasemmistoliitossa) tai ympäristöjärjestöissä ei anarkistista politiikkaa paljoa tehdä. Ei varsinkaan zerzanilaista antiteknologista politiikkaa. Ehkä tämä on inhorealismia: kun jo pieninkin ympäristöystävällinen liikahdus on vaivan takana, olisi poliittinen itsemurha ajaa täydellistä teknologiasta luopumista. Siksi on paras ajaa teknologian vähentämisen sijaan “parempaa teknologiaa” - käsite, jota Zerzan pitää mahdottomana. Toisaalta ehkä kyse on anarkistisen projektin vaikeudesta. Anarkismin ajatus ja ihmiskuva on kannatettava: sen mukaan toisin kuin liberalismin teoria väittää, ihminen ei ole luonteeltaan yksinäinen, toisia vaaniva susi vaan sosiaaliseen yhteiseloon pyrkivä otus. Minusta tämä väite on uskottava kun puhutaan pienistä yhteisöistä. Mutta anarkismi poliittisena ideologiana tänä päivänä on ongelmissa: vallitsevan tilanteen analyysi näyttää, että maailma on järjestäytynyt monimutkaiseksi valta- ja suhdeverkostoksi. Politiikka, valta ja (ase)teknologia käyvät pienyhteisön yli ja anarkismin projekti on vaikeuksissa.

Tämä ei tosin kumoa primitivismiä. Modernin teknologian ongelma on riippuvaisuus. Jotta tekninen laite - sanokaamme vaikka sairaalan hengityskone - toimisi, se tarvitsee energiaa. Energiaa voisimme tuottaa päästöttömästi tuulivoimalalla. Tuulivoimalan rakentamiseksi tarvitsemme metalleja. Ne voidaan louhia, koneilla. Koneisiin tarvitaan lisää teknologiaa ja niin edelleen, ad infinitum. Tämän kaiken rakentamiseksi syntyy alistussuhteita ja ympäristötuhoa sekä teknologian edellytykset liukuvat tavoittamattomiin: taustaoletuksia on vaikea ymmärtää ja myös vaikea kontrolloida.

Ekokylät koittavat vastata modernin elämäntavan ongelmiin luomalla enemmän tai vähemmän muusta yhteiskunnasta irti kytketyn yhteisön, joka usein pyrkii myös vähäteknologisuuteen, omavaraistalouteen ja mahdollisesti rahatalouden ulkopuolelle. Näiden yhteisöjen teknologiakritiikki on pikemminkin linkolalaista (maatalous) kuin zerzanilaista (metsästys- ja keräystalous). Paikallaan pysyttelevä metsästäjä-keräilijäyhteisö olisikin mahdottomuus. Kun ekoyhteisöihin usein vielä yhdistyy moderni vihreys ja kasvissyönti, maatalous näyttää niiden ainoalta vaihtoehdolta.

Toinen nykyisestä kansalaisyhteiskunnan kentästä nouseva ilmiö on innostus tietoteknologiaan. Etätyö, etäkokoukset ja aineeton talous on nähty vihreän tulevaisuuden talouden tukipilareiksi. Samoin netin demokraattinen potentiaali on valtaisa esimerkiksi politiikan läpinäkyvyyden, järjestäytymisen ja tiedon avoimuuden (Wikipedia) kannalta. Kuitenkin samalla ollaan kiinni valtaisassa teknologisten riippuvuuksien verkostossa. Voi olla, että vihreä tulevaisuus ei kestä nettiä. Ehkä Internetin demokratisoiva vaikutus sulaa pois, kun ilmastonmuutos pakottaa sulkemaan palvelimet ja palaamme kansallisvaltioiden hierarkiseen maailmaan.

Teknologia näyttää tukevan monia arvoja. Ihmishenkiä ylläpitävä hengityskone edustaa humanismia, Internet taas demokratiaa. Samalla voi olla, että teknologinen järjestelmä tuottaa valtasuhteita, ihmisten välisiä luokkaeroja ja luontoa tuhoavia mekanismeja. Ongelma palautuu ainakin osittain bio- ja antroposentrismin kiistaan: pitäisikö tarkastelukulmana olla elämä yleensä (bio) vai ihmisen tarpeet ja arvot (anthro)? Jos ensimmäinen, teknologia on tuomittavaa. Jos jälkimmäinen, tai jos ylipäänsä pidämme ihmisyydessä keskeisenä tiettyä sisältöä pelkän eläimyyden (ruoka ja suoja) sijaan, teknologia ei ole ongelmatonta, mutta ehkä siedettävissä. Se tuottaa alistussuhteita ja tuhoaa luontoa, mutta auttaa toteuttamaan humaania ja demokraattista projektia, joka pitää sisällään esimerkiksi terveydenhuollon ja luonnon jonkinasteisen säilymisen, mutta joka pitkällä aikavälillä voi rappeuttaa monia asioita.

Olisiko vihreässä ajattelussa sijaa jonkinasteiselle teknologiasta luopumiselle?