Eräitä huomioita

Osmo Soininvaaralla on omakohtainen näkökulma Rosenholz-aineiston julkistamiseen:

Jos siis KGB:n arkistot avattaisiin, sieltä saattaisi löytyä kiusallinen merkintä minusta, koska kerran Lontoosta karkotettu lehtimiehemme varmaankin on pyrkinyt raportoimaan oman toimintansa mahdollisimman tuottoisassa valossa. Olisin kuivilla, olettaen, että Tiitinen muistaa episodin ja/tai se on asianmukaisesti kirjattu ylös. Mutta paljon syyttömiä noista arkistoista kyllä löytyy. Siksi vaikuttaisi kohtuulliselta, että arkistot avattaisiin ainakin ensin tutkijoille.

Heidi Hautalan mukaan “Yhdysvallat ja Saksa purkivat Rosenholz-aineiston salaisuusluokituksen jo vuonna 2003. Sen jälkeen Rosenholz-aineistoa alettiin tutkia Saksassa samoilla julkisuusperusteilla kuin Stasin muutakin aineistoa.”

Ehkä hallituksen julkisuuskäytännöt voitaisiin jo palauttaa 2000-luvun tasolle.

Kaksi anarkistia istui laivalla ja keskusteli teknologiasta. Olli Tammilehto haastattelee John Zerzania Voima-lehdessä (6/2007). Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Zerzanin mukaan ihmisten välinen epätasa-arvo ja luonnon tuho alkoi siitä, kun ihmiset asettuivat aloilleen, ryhtyivät viljelemään maata ja kehittivät teknologiaa.

JZ: Minusta perusongelma on työnjako, toisin sanoen ero työkalujen ja teknologian välillä. Teknologiasta tulee järjestelmä heti, kun siirrytään ylöspäin työnjaon portaita pitkin.

Erikoistuminen johtaa lähes väistämättä luokkayhteiskuntaan. Kun jakaa itsensä yhä ahtaampiin rooleihin, jakaa myös yhteiskunnan. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys. On tietenkin erilaisia teknologioita, mutta mitkä niistä eivät ole riippuvaisia teollisesta perustasta?

Useimmat teknologiat tulevat loppujen lopuksi kaivoksista, sulatoista, valimoista ja liukuhihnoilta, joita miljoonien ihmisten on pidettävä yllä. Tämä on ongelma, vaikkei edes ajattelisi, mitä teknologinen järjestelmä tekee luonnolle. Eri tasoja tutkimalla huomaa teknologian todellisen luonteenlaadun. Monet ajattelevat, että tämä tai tuo teknologia ei tuhoa kulttuuria tai luontoa – mielestäni se tuhoaa.

Zerzanin ratkaisu epätasa-arvon ongelmaan on teknologiasta luopuminen, siirtyminen eteenpäin, uuteen alkukantaisuuteen. Lehden pääkirjoituksessa Zerzania luonnehditaan linkolalaiseksi, mutta Zerzan menee pidemmälle. Linkola kuitenkin pitää maanviljelyä hyvänä ideana ja ihannoi autoritäärisiä järjestelmiä. Zerzan tahtoo hajottaa valtiot ja teknologiset järjestelmät ympäristölle ja ihmiselle vihamielisinä.

Zerzanin kohdalla puhutaan vihreästä anarkismista eli anarkismin yhdistämisestä ympäristöajatteluun. Vaikka anarkismi onkin lähellä vihreää liikehdintää, suomalaisessa puoluekentässä (vihreissä ja punavihreäksi itseään kutsuvassa Vasemmistoliitossa) tai ympäristöjärjestöissä ei anarkistista politiikkaa paljoa tehdä. Ei varsinkaan zerzanilaista antiteknologista politiikkaa. Ehkä tämä on inhorealismia: kun jo pieninkin ympäristöystävällinen liikahdus on vaivan takana, olisi poliittinen itsemurha ajaa täydellistä teknologiasta luopumista. Siksi on paras ajaa teknologian vähentämisen sijaan “parempaa teknologiaa” - käsite, jota Zerzan pitää mahdottomana. Toisaalta ehkä kyse on anarkistisen projektin vaikeudesta. Anarkismin ajatus ja ihmiskuva on kannatettava: sen mukaan toisin kuin liberalismin teoria väittää, ihminen ei ole luonteeltaan yksinäinen, toisia vaaniva susi vaan sosiaaliseen yhteiseloon pyrkivä otus. Minusta tämä väite on uskottava kun puhutaan pienistä yhteisöistä. Mutta anarkismi poliittisena ideologiana tänä päivänä on ongelmissa: vallitsevan tilanteen analyysi näyttää, että maailma on järjestäytynyt monimutkaiseksi valta- ja suhdeverkostoksi. Politiikka, valta ja (ase)teknologia käyvät pienyhteisön yli ja anarkismin projekti on vaikeuksissa.

Tämä ei tosin kumoa primitivismiä. Modernin teknologian ongelma on riippuvaisuus. Jotta tekninen laite - sanokaamme vaikka sairaalan hengityskone - toimisi, se tarvitsee energiaa. Energiaa voisimme tuottaa päästöttömästi tuulivoimalalla. Tuulivoimalan rakentamiseksi tarvitsemme metalleja. Ne voidaan louhia, koneilla. Koneisiin tarvitaan lisää teknologiaa ja niin edelleen, ad infinitum. Tämän kaiken rakentamiseksi syntyy alistussuhteita ja ympäristötuhoa sekä teknologian edellytykset liukuvat tavoittamattomiin: taustaoletuksia on vaikea ymmärtää ja myös vaikea kontrolloida.

Ekokylät koittavat vastata modernin elämäntavan ongelmiin luomalla enemmän tai vähemmän muusta yhteiskunnasta irti kytketyn yhteisön, joka usein pyrkii myös vähäteknologisuuteen, omavaraistalouteen ja mahdollisesti rahatalouden ulkopuolelle. Näiden yhteisöjen teknologiakritiikki on pikemminkin linkolalaista (maatalous) kuin zerzanilaista (metsästys- ja keräystalous). Paikallaan pysyttelevä metsästäjä-keräilijäyhteisö olisikin mahdottomuus. Kun ekoyhteisöihin usein vielä yhdistyy moderni vihreys ja kasvissyönti, maatalous näyttää niiden ainoalta vaihtoehdolta.

Toinen nykyisestä kansalaisyhteiskunnan kentästä nouseva ilmiö on innostus tietoteknologiaan. Etätyö, etäkokoukset ja aineeton talous on nähty vihreän tulevaisuuden talouden tukipilareiksi. Samoin netin demokraattinen potentiaali on valtaisa esimerkiksi politiikan läpinäkyvyyden, järjestäytymisen ja tiedon avoimuuden (Wikipedia) kannalta. Kuitenkin samalla ollaan kiinni valtaisassa teknologisten riippuvuuksien verkostossa. Voi olla, että vihreä tulevaisuus ei kestä nettiä. Ehkä Internetin demokratisoiva vaikutus sulaa pois, kun ilmastonmuutos pakottaa sulkemaan palvelimet ja palaamme kansallisvaltioiden hierarkiseen maailmaan.

Teknologia näyttää tukevan monia arvoja. Ihmishenkiä ylläpitävä hengityskone edustaa humanismia, Internet taas demokratiaa. Samalla voi olla, että teknologinen järjestelmä tuottaa valtasuhteita, ihmisten välisiä luokkaeroja ja luontoa tuhoavia mekanismeja. Ongelma palautuu ainakin osittain bio- ja antroposentrismin kiistaan: pitäisikö tarkastelukulmana olla elämä yleensä (bio) vai ihmisen tarpeet ja arvot (anthro)? Jos ensimmäinen, teknologia on tuomittavaa. Jos jälkimmäinen, tai jos ylipäänsä pidämme ihmisyydessä keskeisenä tiettyä sisältöä pelkän eläimyyden (ruoka ja suoja) sijaan, teknologia ei ole ongelmatonta, mutta ehkä siedettävissä. Se tuottaa alistussuhteita ja tuhoaa luontoa, mutta auttaa toteuttamaan humaania ja demokraattista projektia, joka pitää sisällään esimerkiksi terveydenhuollon ja luonnon jonkinasteisen säilymisen, mutta joka pitkällä aikavälillä voi rappeuttaa monia asioita.

Olisiko vihreässä ajattelussa sijaa jonkinasteiselle teknologiasta luopumiselle?

Vihreä sivistysliitto on julkaissut perustuloa käsittelevän tutkimusraportin, jonka ovat kirjoittaneet vihreiden Ville Ylikahri ja Osmo Soininvaara sekä Kelan tutkija Pertti Honkanen. Tämä satasivuinen raportti on piristävä puheenvuoro perustulokeskustelussa. Ainakin eduskuntavaalien tv-väittelyissä puolueiden puheenjohtajat osoittivat melkoista älyllistä laiskuutta hylätessään suoralta kädeltä vihreiden perustuloehdotukset. Poliitikoilla ei ole oikein rohkeutta ajatella julkisesti vaan on puoluejohtajien on esiinnyttävä verotuksen, sosiaalipolitiikan, sosiologian, ympäristöteknologian, kansantaloustieteen, lääketieteen jne. asiantuntijoina, eikä sitä voi tunnustaa, jos johonkin asiaan ei ole vielä muodostanut kantaansa. Sitä pidettäisiin heikkoutena ja eihän sellainen tässä miehisessä lajissa sovi.

Luin kirjasta Ville Ylikahrin hyvän esittelyn perustulon ideasta ja historiasta. Ylikahri selittää muutamia hyödyllisiä käsitteitä, jotka voisivat tuoda lisää järkeä käytävään keskusteluun. Ylikahrin mukaan

Perustulolla tarkoitetaan kaikille kansalaisille automaattisesti ja ehdoitta kuukausittain maksettavaa rahaa. Useimpiin perustulomalleihin liittyy lisäksi se, että kaikki ansaitut tulot olisivat verollisia ensimmäisestä eurosta alkaen. Itse perustulosta ei maksettaisi veroa.

Tämä lienee jo tuttua. On hyödyllistä tehdä myös erittely perustulon ja kansalaispalkan välillä:

Perustuloa on kutsuttu myös kansalaistuloksi ja kansalaispalkaksi. Kansalaispalkkaa on käytetty tarkoittamaan myös hieman eri asiaa. Esimerkiksi Jan Otto Anderssonin teksteissä kansalaispalkka on perustulon kaltainen tuki, mutta se maksetaan vain, jos kansalainen tekee hyödyllistä työtä. Tällaista työtä olisi toiminta kolmannen sektorin järjestöissä. Kansalaispalkka voisi olla suurempi kuin pelkkä kaikille automaattisesti maksettava perustulo/kansalaistulo. Kansalaispalkka myös aktivoisi ihmisiä osallistumaan kansalaisyhteiskuntaan.

Osa prekariaattiaktivistien perustuloa (kansalaispalkkaa) puoltavista argumenteistahan perustuu juuri tähän: yhteiskunnassa tehdään paljon tarpeellista työtä (järjestöissä, kotona, kulttuurin piirissä), josta ei kuitenkaan saa palkkaa siitä huolimatta kuinka keskeistä se on yhteiskunnan kannalta. Kansalaispalkan sukulaiskäsite on osallistumistulo:

Erilaisia ihmisen aktiivisuuteen liittyviä ehtoja sisältävää perustuloa on kutsuttu myös osallistumistuloksi, jonka idea vastaa pitkälti Anderssonin kansalaispalkkaa. Taloustieteilijä Anthony Atkinson loi käsitteen ehdottamalla osallistumistuloa (participation income) vain niille, jotka voivat osoittaa olevansa töissä, hakevansa töitä, olevansa työkyvyttömiä tai osallistumalla erilaisiin hoito-­ ja kansalaisjärjestötehtäviin.

Tietynlaista predikariaattiargumentaatiota edustaa myös ajatus yhteiskunnallisesta osingosta, joka perustuu siihen, että “kansakunnalla” on tiettyä yhteistä omaisuutta, joka ei pelkisty sen jäsenten yksityisomaisuuteen:

Yhteiskunnallinen osinko on perustulosta käytetty termi, joka viittaa siihen, että kaikilla kansalaisilla on oikeus saada osuutensa yhteiskuntamme aiempien sukupolvien työllä kootusta kansallisomaisuudesta ja tuottavuuden kasvusta.

Perustuloon liitetään usein myös ajatus negatiivisesta tuloverosta:

Negatiivinen tulovero on joidenkin mielestä perustulon ilkeä kaksoisveli. Milton Friedmanin kehittämä negatiivinen tulovero on verotuksen ja automaattisen tulotuen yhdistelmä. Se toimii niin, että on tietty verotettavan tulon alaraja, esimerkiksi 1000 euroa kuussa. Kaikista sen summan alle jäävistä ansioista maksetaan ansioiden päälle tulotukea eli negatiivista veroa. Kaikista summan ylittävistä tuloista maksetaan normaalia veroa.

Suomalaisessa politiikassa perustulo ei ole suinkaan ollut vain vihreiden hörhöilyä. Sitä ovat kannattaneet (1990-luvun) nuorsuomalaiset ja se oli esillä keskustan työreformissa. Vasemmistoliiton alkuperäisessä puolueohjelmassa perustulo oli vaatimuksena, mutta nyt se näyttää pudonneen puolueen politiikasta pois. Sen sijaan demarit ja kokoomus ovat tukevasti perustuloa vastaan.

Vihreän sivistysliiton raportti vaikuttaa hyödylliseltä, analyyttiseltä lähestymiseltä perustuloon. Toisaalta ainakin Ylikahri ja Soininvaara ovat varmasti jossain määrin vihreiden politiikan vankeja, minkä seurauksena joitain perustulon ongelmia on saatettu jättää pienemmälle huomiolle. En myöskään tiedä, millaista keskustelua perustulosta on käyty esimerkiksi sosiaalipolitiikan tutkijoiden piirissä. Mainio kirjanen silti.

Miten menee Tietoyhteiskuntapuolueella (TYP) nyt kun vaalitkin on käyty (liberaalien listoilla)?

Piratpartietin perustaminen vuosi sitten oli oiva provokaatio, jollaisia deliberatiivinen demokratia tarvitsee. Piratpartietin edustaa jyrkkää immateriaalioikeus- ja yksityisyyslinjaa: immateriaalioikeudet on lakkautettava ja yksityisyyden suoja on turvattava. Reaalipoliitikko pitäisi kantoja liiankin jyrkkiä, mutta minusta ylilyövätkin kannanotot ovat tarpeen kun halutaan tuoda uusia asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ruotsin parlamenttivaaleissa Piratpartietilla ilmeisesti oli vaikutusta keskusteluun vertaisverkoista. Tulee mieleeni vihreät alkuaikoina.

Piratpartietin perustaminen innosti puolueen perustamiseen myös Lex Karpelasta närkästyneitä tekijänoikeusaktivisteja. Mutta kuinka kävikään: puolueesta ei tehty Piratpartietin Suomen jaostoa vaan laimea mikropuolue, jolla ei ole oikein edes linjaa. Tietoyhteiskuntapuolueen julkilausumien rivien välistä paistaa sen sijaan jonkinlainen olettama siitä, että huonojen tietoyhteiskuntapäätösten syy on päättäjien tietämättömyys asioista. Näin TYP esittelee itseään:

Puolueen lähtökohtana on avoin, entistä suoremman demokratian päätöksenteko jossa huomioidaan asiantuntijoita ja ajankohtaisia tutkimuksia. Haluamme kehittyä oikeudenmukaista kansalaislähtökohtaista yhteiskuntaa jossa valtapiirien vaikutusvalta vähenee paljaan tietämyksen ja kansalaislähtöisen päätöksenteon eduksi. (korostus lisätty)

Mutta lainvalmistelussahan kuullaan asiantuntijoita. Tosin sellaista ajankohtaista tutkimusta ei ole, joka osoittaisi, että tekijänoikeuden suoja-aikaa on lyhennettävä tai että sähköposteja ei tule vakoilla vaikka terroristit niin haluaisivat. Kriittisimmissä tietoyhteiskuntakysymyksissä ei ole kyse asiantuntijatiedosta vaan arvoista. Jos terrorismi punnitaan niin suureksi uhaksi, että sen johdosta yksityisyyden suojan on kärsittävä, ei tätä voi tutkimustiedolla kumota. Erityisen huolestuttava on ajatus “paljaasta tietämyksestä” jonka tulisi ohjata päätöksentekoa. Ajatus tiedon “paljaudesta” on luonnontieteen aiheuttama harhakuvitelma. Sikäli kuin paljas tieto on ylipäänsä mahdollista, yhteiskuntaa koskeva tieto ei sellaista ole, valitettavasti.

Tietysti kansanedustajien tiedoissa on parantamisen varaakin. TYP voisi toimia asiantuntijaorganisaationa, joka tuo esille uusia teemoja ja osallistuu keskusteluun. Mutta miten se silloin eroaa Effistä? Jotta TYPillä puolueena olisi merkitystä, pitäisi sillä olla muista poikkeava poliittinen linja. Mitä sitten sanoo TYPin puolueohjelma?

Puolueohjelman neljä pääteemaa ovat tietoyhteiskunta, avoimuus, perusoikeudet ja koulutus. Ohjelma toteaa avoimesti, että muihin teemoihin puolueella ei ole omaa kantaa.

Tietoyhteiskuntaa voinee pitää puolueen ydinteemana. Siitä sanotaan ohjelmassa kaikenlaista, mutta sellaista, mitä muut puolueet eivät sano? Kansalaisten osallistumismahdollisuuksista tuskin kukaan on eri mieltä. Sähköisten palveluiden edistäminen on jo Vanhanen ykkösen asiaa. Hiukan uutuutta on avointen järjestelmien vaatimisessa ja ohjelmistopatenttien vastustamisessa, mutta tämä on esimerkiksi vihreiden käytäntöä jo nyt. Edelleen puhutaan tietoyhteiskunnan ympäristöystävällisyydestä. Tämä on tietenkin tärkeä huomio, josta ei tarpeeksi puhuta (myöskään vihreissä!). Vaatimus jää kuitenkin vähän leijumaan ilmaan, sillä muuten ohjelmassa on varsin teknohenkinen sävy. Itse en pidä mitenkään selvyytenä, että pitkän tähtäimen kestävä tietoyhteiskunta on edes mahdollinen. Tietokoneiden valmistus on varsin tuhoisaa touhua. Samoin haluaisin nähdä, paljonko Internetin sähkönkulutus oikein onkaan.

Avoimuus. Puolue vaatii päätöksentekoon avoimuutta ja lupaa sitä omaan toimintaansa. Tämä ei ole mitenkään erityisen radikaalia. Uutta ja mielenkiintoista on se, että jäsenistö voi suoraan osallistua kantojen muovaamiseen. Suomalaisten puolueiden valmistelutyö ja päätöksenteko onkin varsin hierarkista. Monikin puolue voisi ottaa oppia esimerkiksi netin avoimista yhteisöistä, joissa avoimuus ja raja-aitojen kaataminen on johtanut yllättäviin keksintöihin (”innovaatioihin”) siksi, ettei osallistujajoukkoa ole ennalta rajattu esimerkiksi sen perusteella, kuka kuuluu piirijärjestön hallitukseen ja kuka ei.

Perusoikeudet. TYP moittii - aivan oikein - tietoyhteiskuntalainsäädäntöä perusoikeuksien liian vähäisestä huomioonottamisesta, mutta ei tämäkään mikään kovin uusi havainto ole. Perusoikeuksien puolustamista pidän tärkeänä tavoitteena, mutta loppujen lopuksi tavoite oikein konkretisoidu: lähinnä olisi vain oltava valistuneempia päättäjiä. Yksityisyyden suojaan liittyen voi havaita uusia, jyrkempiä vaatimuksia liittyen poliisivalvonnan vähentämiseen ja anonymittiin. Yhdysvalloissahan jotkut libertaarit vastustavat esimerkiksi henkilöllisyystodistuksen mukana kantamista.

Koulutus. Peruskoulutus, atk-taidot, innovaatio, työpaikat. Teemoja, joita kukaan ei vastusta ja jotka löytyvät jokaisesta puolueohjelmasta - sisältää tosin joitakin aitoja (joskaan ei ainutlaatuisia) linjauksia koulutuspolitiikan suunnasta. Vapaata opinto-oikeutta puolustetaan ja tekstissä voi ehkä jopa nähdä pieniä askelia opiskelijan perustulon suuntaan.

Jos tietoyhteiskuntapuolueessa on jotain lupaavaa, se liittyy lähinnä perusoikeusteemaan, koska informaatiokansalaisen perusoikeuksia mikään puolue ei erityisesti korosta. Puolueen ydinteema on mitään sanomaton eivätkä muutkaan teemat oikein kanna. Missä ovat radikaalit vaatimukset ilmaisesta nettiyhteydestä, analyysit informaatioyhteiskunnan tuotantotavan muutoksesta ja pohdinnat työn luonteen muuttumisesta? Ja ennen kaikkea: miksi ohjelmassa ei ole sanaakaan alkuperäisestä ärsytyksenaiheesta, tekijänoikeuksista? Missä ovat vaatimukset tekijänoikeuden reformista ja elämäpatenttien kiellosta? Immateriaalireformin suhteen kannattaa toivonsa panna pikemminkin Piraattiliittoon.

Mikropuolueen potentiaali on siinä, että se voi tuoda keskusteluun radikaaleja avauksia, sillä sen ei tarvitse olla huolissaan hallituspaikoista eikä kannatusprosentista. Sen sijaan että esittää vaimeita toiveita, pitäisi esittää teräviä vaatimuksia, joille nauretaan - niin kuin vihreille aikoinaan.