Eräitä huomioita

Uusin Journalisti (8.6.2007) kertoo Suomen journalistiliiton aikomuksesta laatia käytännönläheiset ohjeet kansalaisjournalisteille. Ohjeiden keskeisenä kohderyhmänä olisivat varmaankin bloggaajat, joskin jutussa ollaan huolissaan myös keskustelupalstoilla vallitsevasta loanheittokulttuurista (tapaus Kuronen).

Nyt kun elämme netin ja kansalaisjournalismin alkuaikoja, ohjeet ja keskustelu eettisistä normeista ovat paikallaan. On niitä tosin jo aiemminkin luonnosteltu: on CyberJournalistin bloggaajan eettinen koodisto ja Sediksen Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet.

Jutun perusteella SJL vaikuttaa olevan kuitenkin kansalaisjournalismin suhteen hiukan hukassa. Tukilinja-lehden päätoimittaja Iris Tenhunen on huolissaan siitä, että “lähes koko kansa on ensimmäistä kertaa julkisessa joukkotiedotusvälineessä toimimassa ilman mitään ohjeita”.

“Julkisessa joukkotiedotusvälineessä”? “Ilman mitään ohjeita”? Onko SJL ottamassa roolin nettikansan valistajana, yläpuolisena ohjeiden antajana? Mistä se on saanut tähän valtakirjan? Entä missä mielessä Internet on julkinen joukkotiedotusväline? Eräs netin tärkeä ero perinteisiin tiedotusvälineisiin on kaksisuuntaisuus. Aiemmin tiedotusvälineet ovat olleet rajatun henkilöjoukon tuottamia yksisuuntaisia tiedotuksia yleisölle. Netti taasen on laajan, epämääräisen ja häilyvän joukon keskinäistä keskustelua (johon sisältyy myös riitoja, auktoriteettiuskoa ja yksisilmäisyyttä). Voiko sitä silloin enää kutsua joukkotiedotusvälineeksi? Voiko sitä silloin enää tarkastella esimerkiksi journalistiprofession näkökulmasta? Ja onko Suomen journalistiliitolla tällöin enää mitään tekemistä asian kanssa?

Kansalaisjournalistin käsite itsessään on hankala. Toisaalta käsitteeseen sisältyy ylväs demokratian kumu: journalismia, ja vieläpä kansalaisten itsensä tekemänä – mikä olisikaan sen demokraattisempaa. Toisaalta kuitenkin kansalainen joutuu journalistin lokeroon: olisi oltava tasapuolinen, huolellinen, lähde- ja valtakriittinen sekä kirjoitettava laadukkaasti. Bloggaajat ovat kuitenkin niin eri asemassa ja liikkeellä eri tarkoituksessa kuin ammattijournalistit, ettei tällaista vaatimusta ole järkevä asettaa. Kuten Rebecca Blood kirjoittaa, bloggaamisessa on kyse jostain muusta:

In my book I argue at length that weblogs are not a new form of journalism, and shouldn’t aspire to be so–I think we’re stronger (and more important and more interesting) as something different, and trying to fit us into a pre-existing mold, to my mind, misses the point.

For that reason, in thinking about ethics for weblogging, I discarded the journalistic standard of accuracy and fairness. That’s unrealistic, and not really in the spirit of what we’re doing. The standard I arrived at was transparency, and I derived each of guideline from that principle.

Ehkä kansalaisjournalistienkin ohjeita voisi alkaa kehitellä tästä lähtökohdasta. Bloggaajat eivät ole journalisteja, eikä journalistiliitto edusta heitä. Yläpuolinen norminantaja se ei voi olla, mutta koska journalistiliitossa on kuitenkin järeää asiantuntemusta sananvapaudesta ja julkisen viestinnän etiikasta, se olisi tällaiselle työlle oiva kätilö. Työssä olisi syytä olla hyvin edustettuna myös bloggaajien ääni. Lehtijutun mukaan journalistiliiton työryhmään voi tarjoutua ilmoittautumalla Iris Tenhuselle (iris.tenhunen at tukilinja.inet.fi).

Kaikki kohisevat valtionsyyttäjä Mika Illmanin ehdotuksesta tehdä keskustelupalstojen moderointi pakolliseksi. Illmanhan sanoi:

- Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin, Illman pohtii.

Tämähän ei olisi sensuuria, tämä olisi vapaaehtoista moderointia. Samoin kuin valtion tekemät nettisivustojen estolistat eivät ole pakollisia vaan operaattorit käyttävät niitä ihan vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. (Ihanko tosiaan?)

Tämähän on ihan ymmärrettävä näkökulma syyttäjälle. Lisätään ennakollista rikosten torjuntaa niin kukaan ei tule loukatuksi. Langetetaan “päätoimittajille” vastuu niin pitävät huolen, ettei palstalla puhuta pahasti. Ja eihän ihmisistä saa puhua pahasti. Mutta kun koko ajan puhutaan, nimittäin työpaikoilla, kaduilla, baareissa, kouluissa, koirapuistossa ja nykyisin siis myös Internetissä. Illman ym. näkevät netin tiedotusvälineenä: että keskustelupalstat ovat jonkinlaisia kansan hesareita, joilla pitäisi olla päätoimittajat ja toimituskunta vastaamassa sanomisista. Mutta ne eivät ole tiedotusvälineitä, vaan keskustelun välineitä. Ihmisten välisen keskustelun mediumi on vain vaihtunut ja keskustelun piiri laajentunut. Illman haluaisi suojella ihmisiä kunnianloukkauksilta, ehkä rasistiselta puheelta ja jumalanpilkaltakin. Kunnianloukkauksen kriminalisoinnissa on ideana, että juuri tietyn väitteen julkisuus tekee siitä pahan: ajatella saat, mutta et lausua ääneen, sillä kohde voisi pahoittaa mielensä. Nyt kun netti on laajentanut ihmisten välisen viestinnän mahdollisuuksia ja sivuvaikutuksena tehnyt viestinnästä julkista, pitäisikö asiaa ajatella uudestaan?

On ainakin kaksi mahdollista tulevaisuutta: 1) Latistetaan netti julkisena tilana tekemällä keskustelupalstojen ylläpito mahdottomaksi muille kuin kaupallisille toimijoille ja samalla turvataan asiallinen käyttäytyminen. 2) Tunnustetaan se tosiasia, että ei netti ole tiedotusväline vaan ihmisten julkinen tila. Siirtymävaiheessa jokunen kuronen ja vanhanen pahoittaa mielensä kunnes vihdoin ihmiset tajuavat, että nettielämääkin koskevat tietyt moraalin perussäännöt. Tähän opitaan parissa vuosikymmenessä. (Nettipessimisti Hubert Dreyfus kiistänee.).

(Monia hyviä puheenvuoroja aiheesta: Kari Haakana, Kemppinen, Janne Jalkanen, Björklund jne.)