Eräitä huomioita

Korjaus: Toisin kuin alla väitän, kyseessä ei olekaan Finreactor. Ratkaisu on siitä huolimatta kiintoisa, koska kyse on kuitenkin suunnilleen samasta asiasta.

**********

Helsingin hovioikeus on näemmä toukokuun lopussa ratkaissut ensimmäisen Finreactor-vyyhtiin kuuluvan valituksen. Kyseessä oli jutun vantaalainen sivuhaara. Hovioikeus on ottanut kantaa muutamaan pariin kysymykseen.

Ansiotarkoitus. Kiintoisaa on, että hovioikeus katsoi, ettei tekijöillä ole ollut ansiotarkoitusta. Jotkut käräjäoikeudethan ovat pitäneet ansiona sitä, että kymmenien musiikki- ja elokuvatiedostojen kokoelmalla on taloudellista arvoa vaihdon välineenä. Tässä asiassa Vantaan käräjäoikeus oli ollut eri mieltä, tosin varsin erikoisilla perusteilla, sillä se viittaa ansiotarkoitusta määritellessään Lex Karpelan perusteluihin. Lex Karpelahan ei ollut tuolloin voimassa, joten argumentti nojaa omituisesti lainsäätäjän tulevaisuuden sanomisiin. Siis näin käräjäoikeus perusteli:

Tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 49 luvun 1 §:n (1010/1995) mukaan tekijänoikeusrikos edellyttää tekijänoikeuden loukkaamista ansiotarkoituksessa. Lain esitöissä (HE 94/1993) ei ansiotarkoitusta suoraan määritellä, mutta yhtenä esimerkkinä ansiotarkoituksen puuttumisesta esitöissä mainitaan se, että tekijänoikeuden loukkauksen suhde ansioiden hankintaan on epäselvä. Rikoslain 49 luvun 1 §:ää on 1.1.2006 lukien muutettu siten, että pykälän 3 momentin mukaan tietoverkossa tai tietojärjestelmän avulla tapahtunut tekijänoikeuden loukkaus ei edellytä ansiotarkoitusta. Tämän lain esitöissä (HE 28/2004) todetaan seuraavaa: “Perustellusti voidaan sanoa, että tekijänoikeudella tai lähioikeuksilla suojattujen aineistojen laiton yleisön saataviin saattaminen tietoverkoissa tapahtuu tällä hetkellä täysin ilman ansiotarkoitusta eli taloudellisen edun saamista. Aineistoa saatetaan laittomasti yleisön saataviin esimerkiksi siinä tarkoituksessa, että toiminnalla aiheutetaan haittaa aineistolla kauppaa tekeville yrityksille tai hankitaan ilmaisten aineistojen kautta hyötyä itselle tai muille. Tekijänoikeusrikoksen tunnusmerkistöön kuuluva ansiotarkoitus ei tällöin täyty ja loukkaava teko jää rankaisematta.” A on menettelyllään hyödyttänyt sekä itseään että muita siten, että hän on tarjoamalla muiden käyttöön aineistoa ilmaiseksi saanut itselleen vastaavaa hyötyä muiden aineistoja kopioimalla. Tätä ei voida pitää ansiotarkoituksessa tehtynä toimintana. Korkeimman oikeuden tapauksessa 1999:115 tekijän katsottiin toimineen ansiotarkoituksessa muun muassa, koska hän oli saanut ohjelman käyttäjiltä rahasuorituksia, mitä tässä ei ole tapahtunut. A:n ei siten ole katsottava toimineen ansiotarkoituksessa eikä hän menettelyllään ole syyllistynyt tekijänoikeusrikokseen.

Hovioikeudenkin mukaan siis kyseessä oli vain tekijänoikeusrikkomus.

Hyvitysvaatimus. Käräjäoikeus oli alentanut hyvityssumman puoleen. Hovioikeus tiputti sen yhteen kolmasosaan.

Aikanaan Turun hovioikeudessa ratkaistaan jutun päähaaraa koskeva valitus. Odotan sitä mielenkiinnolla.

Juha “jonkin sortin taiteilija” Suoranta pohtii Wikipedian poistokäytäntöä:

Myös niin kutsutun vapaan sanakirjan suomalaisversiossa on olemassa yleistä angloamerikkalaista linjaa noudattavat poistokäytännöt, joista kerrotaan ko. sivuilla. Niistä käytävä keskustelu kannattaa lukea. Ja pohtia, mihin kaikkeen ajatus poistosta voi johtaa… Tätä peruskysymystä keskustelusivulla ei tarkastella, mutta käydään sitäkin enemmän ylimalkaista keskustelua yksittäisistä poistoista, asioiden ja ihmisten merkittävyydestä, merkille pantavuudesta tai mainittavuudesta (notable).Ehkä kuitenkin olisi syytä virittää perusteellinen keskustelu siitä, mitä Wikipediaa luonnehtivalla määreellä “vapaa” oikeastaan tarkoitetaan. Nykymenolla, jossa muun muassa suositaan artikkelien tarkkaa viitteistämistä vapaus voi kaventuu tietyn (ehkä hyvinkin ambivalentin ja vaikeasti rajattavan) aktiivikäyttäjä- ja intressiryhmän vapaudeksi määritellä, mikä on maininnan arvoista ja mikä ei.

Wikipedian idean voisi väittää olevan (varsin puhdasoppinen!) kantilais-habermaslainen ajatus julkisesta järjenkäytöstä, jonka tuloksena syntyy tasapuolisia tietosanakirja-artikkeleista kaikista olennaisista aiheista. Tai oikeastihan se idea on Jimbon “We make the Internet not suck”, mutta ehkä pieni abstraktiotason korotus sallitaan – ja eikös tuo ole melkein sama asia?

Oikein hieno idea, mutta ei kuitenkaan tapahdu käytännössä. Poistoäänestyksien seuraaminen on varsin hyvä tapa havainnoida tätä järjenkäyttöä: jotkut ottavat vakavasti omien äänestyspäätöksiensä perustelemisen, toisille argumentaatiolla ei ole niinkään väliä. Äänestyksissä näkee perusteluina esimerkiksi “äänestän näin, koska X:kin äänesti” ja “pidän asian Y kannattajia tyhminä”. Vaikka äänestyksistä kertyy rajoja vetävää “oikeuskäytäntöä”, ei kaikilla ole mitään kiinnostusta seurata sitä. Jokin rationaalisuus säilyy niin kauan kuin rationalistit jaksavat pysytellä hereillä, mutta muita takeita sille ei ole.

WP toimii siis sikäli samoin kuin yhteiskunta tuolla ulkona eli rationaalinen, deliberatiivinen demokratia tapahtuu vain paloina silloin tällöin mutta muuten se kulkee omaa latuaan. Liberalismin mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun saa osallistua, vaikka ei noudattaisi edes rationaalisen debatin sääntöjä. Riippuu kuulijoista, mikä painoarvo sanoille silloin annetaan, mutta eivät kaikki kuulijatkaan noudata niitä sääntöjä. Yhteiskunnallinen vapaus on siis sikäli radikaalia, että se ei edellytä edes rationaalisuuden perussääntöjen seuraamista. Että WP voisi kunnolla toteutua, pitäisikö sen käyttäjiltä vaatia tätä?

Ehkä Juha hakee jotain positiivisluontoisempaa vapauskäsitystä. Nythän WP:ssä vaatimus tietojen tarkistettavuudesta on muuntunut vaatimukseksi (luonnon)tieteellisestä viittauskäytännöstä. Luonnontieteen tietomalli tuntuu olevan vahvoilla ainakin suomenkielisessä Wikipediassa. Vaihtoehtolääkintä vs. uskomuslääkintä -keskustelusta löytää aika jyrkkiä luonnontiedehenkisiä kannanottoja. Vastapuolellakin on aika monta äänestäjää, mutta ongelmat liittynevät rakenteisiin eli luonnontiedehenkiseen tietomalliin.

“Vapaampi” Wikipedia antaisi kai enemmän tilaa jonkinlaiselle tiedolliselle pluralismille – mutta taipuuko se siihen hajoamatta?

Kaksi anarkistia istui laivalla ja keskusteli teknologiasta. Olli Tammilehto haastattelee John Zerzania Voima-lehdessä (6/2007). Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Zerzanin mukaan ihmisten välinen epätasa-arvo ja luonnon tuho alkoi siitä, kun ihmiset asettuivat aloilleen, ryhtyivät viljelemään maata ja kehittivät teknologiaa.

JZ: Minusta perusongelma on työnjako, toisin sanoen ero työkalujen ja teknologian välillä. Teknologiasta tulee järjestelmä heti, kun siirrytään ylöspäin työnjaon portaita pitkin.

Erikoistuminen johtaa lähes väistämättä luokkayhteiskuntaan. Kun jakaa itsensä yhä ahtaampiin rooleihin, jakaa myös yhteiskunnan. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys. On tietenkin erilaisia teknologioita, mutta mitkä niistä eivät ole riippuvaisia teollisesta perustasta?

Useimmat teknologiat tulevat loppujen lopuksi kaivoksista, sulatoista, valimoista ja liukuhihnoilta, joita miljoonien ihmisten on pidettävä yllä. Tämä on ongelma, vaikkei edes ajattelisi, mitä teknologinen järjestelmä tekee luonnolle. Eri tasoja tutkimalla huomaa teknologian todellisen luonteenlaadun. Monet ajattelevat, että tämä tai tuo teknologia ei tuhoa kulttuuria tai luontoa – mielestäni se tuhoaa.

Zerzanin ratkaisu epätasa-arvon ongelmaan on teknologiasta luopuminen, siirtyminen eteenpäin, uuteen alkukantaisuuteen. Lehden pääkirjoituksessa Zerzania luonnehditaan linkolalaiseksi, mutta Zerzan menee pidemmälle. Linkola kuitenkin pitää maanviljelyä hyvänä ideana ja ihannoi autoritäärisiä järjestelmiä. Zerzan tahtoo hajottaa valtiot ja teknologiset järjestelmät ympäristölle ja ihmiselle vihamielisinä.

Zerzanin kohdalla puhutaan vihreästä anarkismista eli anarkismin yhdistämisestä ympäristöajatteluun. Vaikka anarkismi onkin lähellä vihreää liikehdintää, suomalaisessa puoluekentässä (vihreissä ja punavihreäksi itseään kutsuvassa Vasemmistoliitossa) tai ympäristöjärjestöissä ei anarkistista politiikkaa paljoa tehdä. Ei varsinkaan zerzanilaista antiteknologista politiikkaa. Ehkä tämä on inhorealismia: kun jo pieninkin ympäristöystävällinen liikahdus on vaivan takana, olisi poliittinen itsemurha ajaa täydellistä teknologiasta luopumista. Siksi on paras ajaa teknologian vähentämisen sijaan “parempaa teknologiaa” - käsite, jota Zerzan pitää mahdottomana. Toisaalta ehkä kyse on anarkistisen projektin vaikeudesta. Anarkismin ajatus ja ihmiskuva on kannatettava: sen mukaan toisin kuin liberalismin teoria väittää, ihminen ei ole luonteeltaan yksinäinen, toisia vaaniva susi vaan sosiaaliseen yhteiseloon pyrkivä otus. Minusta tämä väite on uskottava kun puhutaan pienistä yhteisöistä. Mutta anarkismi poliittisena ideologiana tänä päivänä on ongelmissa: vallitsevan tilanteen analyysi näyttää, että maailma on järjestäytynyt monimutkaiseksi valta- ja suhdeverkostoksi. Politiikka, valta ja (ase)teknologia käyvät pienyhteisön yli ja anarkismin projekti on vaikeuksissa.

Tämä ei tosin kumoa primitivismiä. Modernin teknologian ongelma on riippuvaisuus. Jotta tekninen laite - sanokaamme vaikka sairaalan hengityskone - toimisi, se tarvitsee energiaa. Energiaa voisimme tuottaa päästöttömästi tuulivoimalalla. Tuulivoimalan rakentamiseksi tarvitsemme metalleja. Ne voidaan louhia, koneilla. Koneisiin tarvitaan lisää teknologiaa ja niin edelleen, ad infinitum. Tämän kaiken rakentamiseksi syntyy alistussuhteita ja ympäristötuhoa sekä teknologian edellytykset liukuvat tavoittamattomiin: taustaoletuksia on vaikea ymmärtää ja myös vaikea kontrolloida.

Ekokylät koittavat vastata modernin elämäntavan ongelmiin luomalla enemmän tai vähemmän muusta yhteiskunnasta irti kytketyn yhteisön, joka usein pyrkii myös vähäteknologisuuteen, omavaraistalouteen ja mahdollisesti rahatalouden ulkopuolelle. Näiden yhteisöjen teknologiakritiikki on pikemminkin linkolalaista (maatalous) kuin zerzanilaista (metsästys- ja keräystalous). Paikallaan pysyttelevä metsästäjä-keräilijäyhteisö olisikin mahdottomuus. Kun ekoyhteisöihin usein vielä yhdistyy moderni vihreys ja kasvissyönti, maatalous näyttää niiden ainoalta vaihtoehdolta.

Toinen nykyisestä kansalaisyhteiskunnan kentästä nouseva ilmiö on innostus tietoteknologiaan. Etätyö, etäkokoukset ja aineeton talous on nähty vihreän tulevaisuuden talouden tukipilareiksi. Samoin netin demokraattinen potentiaali on valtaisa esimerkiksi politiikan läpinäkyvyyden, järjestäytymisen ja tiedon avoimuuden (Wikipedia) kannalta. Kuitenkin samalla ollaan kiinni valtaisassa teknologisten riippuvuuksien verkostossa. Voi olla, että vihreä tulevaisuus ei kestä nettiä. Ehkä Internetin demokratisoiva vaikutus sulaa pois, kun ilmastonmuutos pakottaa sulkemaan palvelimet ja palaamme kansallisvaltioiden hierarkiseen maailmaan.

Teknologia näyttää tukevan monia arvoja. Ihmishenkiä ylläpitävä hengityskone edustaa humanismia, Internet taas demokratiaa. Samalla voi olla, että teknologinen järjestelmä tuottaa valtasuhteita, ihmisten välisiä luokkaeroja ja luontoa tuhoavia mekanismeja. Ongelma palautuu ainakin osittain bio- ja antroposentrismin kiistaan: pitäisikö tarkastelukulmana olla elämä yleensä (bio) vai ihmisen tarpeet ja arvot (anthro)? Jos ensimmäinen, teknologia on tuomittavaa. Jos jälkimmäinen, tai jos ylipäänsä pidämme ihmisyydessä keskeisenä tiettyä sisältöä pelkän eläimyyden (ruoka ja suoja) sijaan, teknologia ei ole ongelmatonta, mutta ehkä siedettävissä. Se tuottaa alistussuhteita ja tuhoaa luontoa, mutta auttaa toteuttamaan humaania ja demokraattista projektia, joka pitää sisällään esimerkiksi terveydenhuollon ja luonnon jonkinasteisen säilymisen, mutta joka pitkällä aikavälillä voi rappeuttaa monia asioita.

Olisiko vihreässä ajattelussa sijaa jonkinasteiselle teknologiasta luopumiselle?

Some of you might find it interesting that Nils Torvalds, a journalist and the father of Linus Torvalds, was today elected as one of the three vice spokespersons of the Swedish People’s Party. The party, founded already in 1906, defends rights of the Swedish speaking population (5.5 %) and positions itself somewhere in the centre-right. In March 2007 parliamentary elections the party got 4.57 % of the votes. Torvalds, on the other hand, is a former Communist Party member who still seems to be quite on the left: he’s critical towards globalisation and NATO and emphasizes social policy issues. His platform from the March 2007 parliamentary elections includes two interesting points which I translate here:

• “We have a copyright law that makes majority of our children criminals – this is not wise.
• The law must be changed to meet the people’s morals instead of following the needs of monopolies to make big profits.”

Perhaps we can see some influence of his son here – although Linus is very non-political.

Uusin Journalisti (8.6.2007) kertoo Suomen journalistiliiton aikomuksesta laatia käytännönläheiset ohjeet kansalaisjournalisteille. Ohjeiden keskeisenä kohderyhmänä olisivat varmaankin bloggaajat, joskin jutussa ollaan huolissaan myös keskustelupalstoilla vallitsevasta loanheittokulttuurista (tapaus Kuronen).

Nyt kun elämme netin ja kansalaisjournalismin alkuaikoja, ohjeet ja keskustelu eettisistä normeista ovat paikallaan. On niitä tosin jo aiemminkin luonnosteltu: on CyberJournalistin bloggaajan eettinen koodisto ja Sediksen Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet.

Jutun perusteella SJL vaikuttaa olevan kuitenkin kansalaisjournalismin suhteen hiukan hukassa. Tukilinja-lehden päätoimittaja Iris Tenhunen on huolissaan siitä, että “lähes koko kansa on ensimmäistä kertaa julkisessa joukkotiedotusvälineessä toimimassa ilman mitään ohjeita”.

“Julkisessa joukkotiedotusvälineessä”? “Ilman mitään ohjeita”? Onko SJL ottamassa roolin nettikansan valistajana, yläpuolisena ohjeiden antajana? Mistä se on saanut tähän valtakirjan? Entä missä mielessä Internet on julkinen joukkotiedotusväline? Eräs netin tärkeä ero perinteisiin tiedotusvälineisiin on kaksisuuntaisuus. Aiemmin tiedotusvälineet ovat olleet rajatun henkilöjoukon tuottamia yksisuuntaisia tiedotuksia yleisölle. Netti taasen on laajan, epämääräisen ja häilyvän joukon keskinäistä keskustelua (johon sisältyy myös riitoja, auktoriteettiuskoa ja yksisilmäisyyttä). Voiko sitä silloin enää kutsua joukkotiedotusvälineeksi? Voiko sitä silloin enää tarkastella esimerkiksi journalistiprofession näkökulmasta? Ja onko Suomen journalistiliitolla tällöin enää mitään tekemistä asian kanssa?

Kansalaisjournalistin käsite itsessään on hankala. Toisaalta käsitteeseen sisältyy ylväs demokratian kumu: journalismia, ja vieläpä kansalaisten itsensä tekemänä – mikä olisikaan sen demokraattisempaa. Toisaalta kuitenkin kansalainen joutuu journalistin lokeroon: olisi oltava tasapuolinen, huolellinen, lähde- ja valtakriittinen sekä kirjoitettava laadukkaasti. Bloggaajat ovat kuitenkin niin eri asemassa ja liikkeellä eri tarkoituksessa kuin ammattijournalistit, ettei tällaista vaatimusta ole järkevä asettaa. Kuten Rebecca Blood kirjoittaa, bloggaamisessa on kyse jostain muusta:

In my book I argue at length that weblogs are not a new form of journalism, and shouldn’t aspire to be so–I think we’re stronger (and more important and more interesting) as something different, and trying to fit us into a pre-existing mold, to my mind, misses the point.

For that reason, in thinking about ethics for weblogging, I discarded the journalistic standard of accuracy and fairness. That’s unrealistic, and not really in the spirit of what we’re doing. The standard I arrived at was transparency, and I derived each of guideline from that principle.

Ehkä kansalaisjournalistienkin ohjeita voisi alkaa kehitellä tästä lähtökohdasta. Bloggaajat eivät ole journalisteja, eikä journalistiliitto edusta heitä. Yläpuolinen norminantaja se ei voi olla, mutta koska journalistiliitossa on kuitenkin järeää asiantuntemusta sananvapaudesta ja julkisen viestinnän etiikasta, se olisi tällaiselle työlle oiva kätilö. Työssä olisi syytä olla hyvin edustettuna myös bloggaajien ääni. Lehtijutun mukaan journalistiliiton työryhmään voi tarjoutua ilmoittautumalla Iris Tenhuselle (iris.tenhunen at tukilinja.inet.fi).