Stallmanhan ei ole filosofi sanan akateemisessa merkityksessä, enkä nimittäisi häntä muutenkaan sillä nimikkeellä. Stallman tuo teksteissään esiin filosofisia teemoja ja moraalikysymyksiä. Ne ovat kuitenkin pikemminkin poliittisia esseitä kuin huolellisesti pohtivia filosofisia tutkielmia. Stallmanin ajatusten taustalla on kuitenkin filosofisia sitoumuksia, jotka kiinnittävät hänet muun muassa liberalismin traditioon. Näitä kytköksiä olen työssäni tutkinut. Vaikka jotkut pitävät Stallmania kommunitaristina, en liittäisi häntä tähän traditioon hänen vahvan liberalistisen ihmiskuvansa takia, vaikka yhteisö sinällään näytteleekin hänen ajattelussaan tärkeää roolia. Päädyn lokeroimaan Stallmanin lopulta digitaaliseksi anarkistiksi.

Olen tavannut tämän myyttisen hahmon kolme kertaa. Kiinnostavin oli ensimmäinen tapaaminen: Stallman oli kaatunut Vaasassa jäisellä lentokentällä ja katkaissut kätensä. Pidimme hänelle Teren kanssa seuraa kun ambulanssi kuljetti hänet Helsinkiin leikattavaksi. Myöhemmin Tere ehdotti Stallmanin filosofiaa graduni aiheeksi ja ystävällisesti myös ohjasi sen.

Gradun tiivistelmä:

Richard Stallmanin tekijänoikeuskritiikin yhteiskuntafilosofinen analyysi

Käsittelen työssäni Richard Stallmanin vapaiden ohjelmistojen filosofiaa ja siihen sisältyvää tekijänoikeuskritiikkiä. Analyysin taustana ovat tekijänoikeuden perustasta esitetyt teoriat ja liberalistinen yhteiskuntafilosofia sekä kommunitaristien siihen kohdistama kritiikki.Tekijänoikeuden oikeutusta koskevat kolme keskeistä teoriaa ovat työteoria, persoonallisuusteoria ja utilitaristinen teoria. John Locken luonnonoikeusfilosofiaan nojaavassa työteoriassa katsotaan, että jostakin resurssista tulee tekijänsä omaisuutta, kun siihen sekoittuu tekijän työpanos. Persoonallisuusteoria perustuu Immanuel Kantin ja G. W. F. Hegelin näkemykseen omaisuudesta osana henkilön persoonallisuutta, jonka vapautta on suojattava. Utilitaristinen teoria katsoo tekijänoikeuden olevan perusteltua siihen liittyvän kannustimen vuoksi: enemmän teoksia syntyy, mikäli niiden tekijöille annetaan teokseen erityinen yksinoikeus.

Stallman kyseenalaistaa tietokoneohjelmiin saatavan tekijänoikeuden oikeutuksen viittaamalla käyttäjien oikeuksiin. Stallmanin mukaan tietokoneohjelman käyttäjälle kuuluvat neljä vapautta: 1) vapaus käyttää ohjelmaa rajoituksetta, 2) vapaus muuttaa ohjelmaa tarpeiden mukaan, 3) vapaus levittää ohjelmaa muille, 4) vapaus parannella ohjelmaa ja jakaa se muiden kanssa. Näitä vapauksia Stallman perustelee viittaamalla yhteisöön. Hän ottaa moraalifilosofiseksi lähtökohdaksi vasta­vuoroisuuden periaatteen, jonka mukaan yhteisön jäsenten tulee auttaa toinen toisiaan esimerkiksi jakamalla tietokoneohjelmia. Tekijänoikeuden asettamat rajoitukset ovat esteitä tämäntyyppiselle solidaarisuudelle ja yhteisössä sekä yhteiskunnassa vallitsevalle avunannon ilmapiirille.

Yhteiskuntafilosofiselta perusluonteeltaan Stallmanin filosofia edustaa liberalismia. Väite käyttäjien yksilöllisistä oikeuksista perustuu liberalistiseen ihmiskuvaan. Se on myös universalistinen: Stallman pitää käyttäjien oikeuksia joko luonnollisina oikeuksina tai ihmisoikeuksina. Toisaalta teoriassa on keskeisellä sijalla ajatus yhteisön eheydestä ja yhteisöllisen hyvän edistämisestä, mikä tuo siihen kommunitaristisia piirteitä. Toteuttamalla ohjelmistojen vapauden elämäntapaa yhteisö toteuttaa tietynlaista hyvän elämän politiikkaa. Teoriaa ei kuitenkaan voi kokonaisuudessaan pitää kommunitaristisena siihen sisältyvän vahvan universalismin vuoksi. Vapautta korostavan luon­teensa ja negatiivisen omaisuuskäsityksensä vuoksi osuvampi luonnehdinta Stallmanin filosofialle on digitaalinen anarkismi.

They came first for the allofmp3,
and I didn’t speak up because I wasn’t a leech.

Then they came for the child pornography,
and I didn’t speak up because I wasn’t a pedophile.

Then they came for the pirate bay,
and I didn’t speak up because I wasn’t a pirate.

Then they came for the online poker games,
and I didn’t speak up because I wasn’t a poker player.

Then they came for the online news, chats and forums,
and I didn’t speak up because I didn’t care.

Then they came for me,
and by that time no one was left to speak up.

(unknown, in the spirit of Martin Niemöller)

Ruotsin Piraattipuolueen puheenjohtaja Rick Falkvinge pitää syytettä poliittisena ajojahtina:

- I grunden är det här en politisk process. När åtalet är över ska vi se till att berörda parter får känna de politiska konsekvenserna av det här rättsövergreppet. Det är bara de svenska väljarna som i slutändan kan bestämma hur långt jakten på fildelarna ska gå, säger Falkvinge.

Lisää aiheesta: UNT, SvD, IDG, NyTeknik.

• suomennetun tietokirjallisuuden historia 1800-luvulta nykypäivään
• muinaisen Anatolian kansoja käsittelevä suomalainen tietokirja
• Suomen historian sanakirja
• uskonnot antiikin Roomassa
• suomalainen teatteri ja tanssi
• Suomen esi- ja varhaishistoria
• Japanilainen noo-teatteri
• Pohjois-Afrikan kulttuurihistoria.

Rahaa annettiin myös muun muassa tällaisiin hankkeisiin:

• Virtuaalinen vanha kirjasuomi eli digitaalinen ja selityksin varustettu Vvks-aineisto koulujen, yliopistojen ja muidenopinahjojen sekä harrastajien käyttöön Suomessa ja ulkomailla.
• Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen 1/2008 toimittamiseen ja painatukseen.

Kaikki yllämainitut teemat ovat sellaisia, että ne sopisivat myös Wikipediaan. Joku rohkea tieteentekijä voisikin ensi vuonna koittaa onneaan hakemalla rahaa Wikipediassa julkaistavan artikkelisarjan kirjoittamiseen. Muutenkin julkisella rahoituksella tuotettuja tutkimustuloksia ja oppikirjoja pitäisi muokata Wikipediassa julkaistavaksi. Se on paras tapa levittää tulokset pienen tiedeyhteisön ulkopuolelle.

Tekijänoikeuden suoja-ajan jatkaminen vanhan 50 vuoden sijasta 70 vuoteen tekijän kuolinvuodesta oli virhe. Tietokoneohjelmissa ja koulu- ja oppimateriaalissa se on naurettava. Tosiasiassa kustantajan valvonnassa tehdyissä tietosanakirjoissa ja hakuteoksissa se on yleisön edun vastaista.

[...] Ajattelisin että tässä maailman vaiheessa Sibeliuksen musiikin leviäminen laajalle olisi se tärkein asia. Mahdolliset harmit – esimerkiksi teosten huono sovittaminen – ei tunnu kovin dramaattiselta.

Kemppinen edustaa mielestäni tässä fiksua, maltillista tekijänoikeuskantaa: hyväksyttäköön tekijän erityisoikeudet, mutta pidetään jotain rotia siinä, kuinka pitkälle ne ulottuvat. Minusta edellisen sukupolven tekosista palkitseminen olisi voinut jäädä historiaan säätyjen erioikeuksien tultua kumotuksi. Tekijänoikeuksien haltijoilla (jotka eivät siis läheskään aina ole teosten tekijöitä) on ymmärrettävä halu pitää kiinni tulonlähteistään, mutta ei välttämättä mitään kunnollisia perusteluja sille, miksi tekijä tarvitsee kannustimekseen suoja-ajan, jonka kesto on kaksi ihmisikää. Minusta suoja-aika voitaisiin ensi vaiheessa lyhentää tekijän elämän mittaiseksi. Tai jos jotain marginaalia halutaan, elämä + 10 vuotta.

Toinen vaihtoehto on edistää vapaita teoksia. Kemppinen ehdottaa perustettavaksi rahastoa, joka tukisi vapaiden teosten tekemistä. Kannatan!

Ehdotan että perustaisin kotisivun, johon halukkaat voisivat maksaa vapaaehtoisesti vähäisiä summia vapaan musiikin ja muiden tekijänoikeussuojansa menettäneiden teosten käyttämisestä. Todellisuudessa haluaisin ohjata varat yliopiston kirjastolle, mutta siinä on ylivoimaisia juridisia ongelmia.

Perustettaisiin Teostosta riippumaton rahasto, joka sitten tukisi lähinnä vähälevikkisten ääni- ja kuvatallenteiden valmistamista ja levittämistä suoraan tekijöille osoitettavalla rahalla. Myös voitaisiin tukea pipejä ja pöpejä.

Siemenrahaa tosin tarvittaisiin.

In the future, the United States has converted to an “electronic democracy” where the computer Multivac selects a single person to answer a number of questions. Multivac will then use the answers and other data to determine what the results of an election would be, avoiding the need for an actual election to be held.

The story centers around Norman Muller, the man chosen as “Voter of the Year” in 2008. At first he is not sure he wants the responsibility of representing the entire electorate, worrying that the result will be unfavorable and he will be blamed. However, after voting he is very proud that the citizens of the United States had, through him, “exercised once again their free, untrammeled franchise” - a statement that is somewhat ironic as the citizens didn’t actually get to vote.

Tämähän osuu sopivasti kohdalleen, vuosiluvut ja kaikki.

Lue Effin tiedote sähköisen äänestämisen riskeistä.

Muut ConText-juttuni:

• Mike Pohjola: kaikki roolipelit ovat poliittisia
• Verottaja haluaa Ropeconin rahat
• Ostaisitko tuotekuvaston? (kirja-arvostelu; kirjoittajan vastaus)

* * * * *

Internettiläistä elokuvaa kuun kamaralta

Ropeconissa on esillä Tuotantoyhtiö Energian seuraava elokuvaprojekti, Rautataivas. Energia tunnetaan ennestään maailmanmainetta saavuttaneesta scifiparodia Star Wreckistä. Keskustelimme ohjaaja Timo Vuorensolan kanssa Rautataivaan tuotantonäkymistä.

Mikä on Rautataivas?

– Rautataivas on seuraava elokuvamme, jonka käsikirjoittaa Johanna Sinisalo ja sen tuottavat Energia ja Jadesoturin tuottaneet Blind Spot Pictures ja Petri Jokiranta. Kyseessä on äärimmäisen synkkäsävyinen tieteiskomedia Tohtori Outolemmen innoittamana. Elokuvan tunnuksena on: “Vuonna 1945 natsit lähtivät kuuhun, vuonna 2018 ne tulevat takaisin.”

– Elokuvaa varten haluamme kehittää yhteisöllisen elokuvanteon nettipalvelua. Palvelu ei ole pelkästään meidän tuotannoillemme vaan siellä kuka tahansa voi aloittaa oman tuotantonsa tai kantaa kortensa kekoon muiden tuotannoissa.

Mitä yhteisöllinen elokuvanteko on käytännössä?

– Käytännössä se on joukkovoimaa ja yhteisön valjastamista. Sitä että ihmiset osallistuvat tekemällä sitä, missä ovat hyviä. Kehittely-ympäristössä on tarjolla tiettyjä tehtäviä, joihin ihmiset voivat osallistua.

– Kehittely-ympäristöä voi verrata nettifoorumeihin, mutta siellä olisi erilaisia työkaluja: wiki, leikkaus-, sketsaus- ja muita käytännön työkaluja. Kuvauksia lukuunottamatta elokuvan pystyisi periaatteessa tekemään täysin netissä.

– Firmamme Star Wreck Studios kehittää ympäristöä. Meillä on mukana muutama ulkomaalainen web 2.0 -asiantuntija ja firmakontakteja. Toivomme saavamme jotain valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Kaikki riippuu rahoituksesta. Isompaa sijoitusrahoitusta meillä ei vielä ole.

Eli fanit tekevät ja te myytte?

– Käytännössä. Tosin ne, jotka osallistuvat tuotantojen tekemiseen, ovat mukana tulonjaossa.

Koska Rautataivas on valmis?

– Ei mitään käsitystä. Se on äärimmäisen varhaisessa vaiheessa.

Miten toivotte muuttavanne suomalaisen elokuvanteon kulttuuria?

– En tiedä, muuttaako tämä suomalaisen elokuvanteon kulttuuria, mutta se tekee internettiläisen elokuvan ajatuksen vahvemmaksi – internetissä tehdyissä elokuvissa valtiorajoilla ei ole enää niin paljoa merkitystä. Elokuvanteosta on tulossa aidosti globaalia ja käsitteet kuten suomalainen elokuva menettävät merkitystään.

Rautataivas-elokuvan tekijät esitelmöivät elokuvasta lauantaina klo 22 - 24 Auditoriossa.

(Kuva: ELF Vesala)

For example, Samir Chopra and Scott Dexter, one a philosopher, the other a computer scientist, presented a paper on the so-called “Freedom-Zero Problem” with the Free Software Definition: How can one claim that it is morally responsible to mandate the unrestricted access to and use of code even in cases where this will certainly lead to harm? For example, why doesn’t the GPL forbid Free Software from being used in nuclear weaponry, or for torturing other humans? This ethically charged issue reappeared in numerous conversations throughout the conference.

Chopra & Dexter have a blog and they have just published the book Decoding Liberation: The Promise of Free and Open Source Software. Read the introduction. This is how Steven Weber thinks about the book:

In Decoding Liberation, Samir Chopra and Scott Dexter recapture and extend a part of the conversation that will ultimately be much more important than business models, patent and copyright law, or total cost of ownership for a piece of software. What does the open source model offer to political, artistic, and scientific freedom, and thus to the human enterprise of creativity beyond the guts of a computing machine? Their book is an eloquent, thoughtful, adventurous, and exciting dive into what really matters about changing the rules of code.

I hope to have time to read the book one day.

Some picks from the program:

• The Freedom Zero Problem: Free Software and the Ethical Use of Software
  Samir Chopra & Scott Dexter
• Acting for the Best and Acting Legitimately: Challenges Facing the Stronger Claims of the Free Software Movement
  Jamie Dow
• The Free, Open Source Option as Ethic
  John Bork
• Open Source Philosophy and “Democratic Rationalization” in Africa
  Evaristus O Ekwueme
• The Missing Link: Computer Ethics and Formal Methods
  Darren Abramson & Lee Pike
• Panel: A Skeptical Look at Wikipedia
  Panelists: Tony Doyle, James Caufield, Don Fallis & Marc Meola
• Web 3.0 – Tools for Co-operation? Social Philosophical Remarks on the Desirable Possible Future Development of the Internet
  Wolfgang Hofkirchner

Se että vallankäyttäjät herkästi kokevat julkisuuden ja erilaisten - ja aivan erityisesti eriävien - mielipiteiden esittämisen haitalliseksi veneenkeikuttamiseksi ei ole uutta. Uutta on ehkä Vanhasen epädemokraattinen desentralismi. Kun vanha bolsevikkikäytäntö perustui demokraattiseen sentralismiin, jossa päätöksentekoa edeltävä keskustelu oli avointa ja vapaata (tosin vain teoriassa), mutta päätösten arvosteleminen kiellettyä, tuntuu Vanhasen oppi lähtevän siitä, että päätöksentekoa edeltävä keskustelu on pahasta, mutta päätösten arvostelu vapaata.

Reetta Meriläinen luonnehti Vanhasta osuvasti toimitusjohtajaksi. Hallitusten toiminta on muuttunut aiempaa enemmän hallitusohjelman pilkuntarkaksi toteuttamiseksi. Samalla hallitusohjelmat ovat muuttuneet pidemmiksi ja tarkemmiksi. Tämän näkee Valtioneuvoston sivuille kerätyistä ohjelmista. Svinhufvudin hallituksen ohjelma oli parisivuinen julistus. Paasikiven hallitus ei edes tehnyt ohjelmaa. 1960-luvulla ohjelmiin alkoi jo ilmestyä väliotsikoita, mutta kovin pitkiä tekstejä eivät nekään olleet. 1990-luvulla tahti alkoi kiihtyä (PC:n myötä?) ja viimeisimmässä ohjelmassa onkin sitten jo 80 sivua.

Tarkka hallitusohjelma tuo hallituksen toimintaan omalla tavallaan läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta, mutta ei se niin viisas paperi ole, etteikö politiikan sisällöstä olisi tarpeen hallituskauden aikana keskustellakin.

Jos siis KGB:n arkistot avattaisiin, sieltä saattaisi löytyä kiusallinen merkintä minusta, koska kerran Lontoosta karkotettu lehtimiehemme varmaankin on pyrkinyt raportoimaan oman toimintansa mahdollisimman tuottoisassa valossa. Olisin kuivilla, olettaen, että Tiitinen muistaa episodin ja/tai se on asianmukaisesti kirjattu ylös. Mutta paljon syyttömiä noista arkistoista kyllä löytyy. Siksi vaikuttaisi kohtuulliselta, että arkistot avattaisiin ainakin ensin tutkijoille.

Heidi Hautalan mukaan “Yhdysvallat ja Saksa purkivat Rosenholz-aineiston salaisuusluokituksen jo vuonna 2003. Sen jälkeen Rosenholz-aineistoa alettiin tutkia Saksassa samoilla julkisuusperusteilla kuin Stasin muutakin aineistoa.”

Ehkä hallituksen julkisuuskäytännöt voitaisiin jo palauttaa 2000-luvun tasolle.

**********

Helsingin hovioikeus on näemmä toukokuun lopussa ratkaissut ensimmäisen Finreactor-vyyhtiin kuuluvan valituksen. Kyseessä oli jutun vantaalainen sivuhaara. Hovioikeus on ottanut kantaa muutamaan pariin kysymykseen.

Ansiotarkoitus. Kiintoisaa on, että hovioikeus katsoi, ettei tekijöillä ole ollut ansiotarkoitusta. Jotkut käräjäoikeudethan ovat pitäneet ansiona sitä, että kymmenien musiikki- ja elokuvatiedostojen kokoelmalla on taloudellista arvoa vaihdon välineenä. Tässä asiassa Vantaan käräjäoikeus oli ollut eri mieltä, tosin varsin erikoisilla perusteilla, sillä se viittaa ansiotarkoitusta määritellessään Lex Karpelan perusteluihin. Lex Karpelahan ei ollut tuolloin voimassa, joten argumentti nojaa omituisesti lainsäätäjän tulevaisuuden sanomisiin. Siis näin käräjäoikeus perusteli:

Tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 49 luvun 1 §:n (1010/1995) mukaan tekijänoikeusrikos edellyttää tekijänoikeuden loukkaamista ansiotarkoituksessa. Lain esitöissä (HE 94/1993) ei ansiotarkoitusta suoraan määritellä, mutta yhtenä esimerkkinä ansiotarkoituksen puuttumisesta esitöissä mainitaan se, että tekijänoikeuden loukkauksen suhde ansioiden hankintaan on epäselvä. Rikoslain 49 luvun 1 §:ää on 1.1.2006 lukien muutettu siten, että pykälän 3 momentin mukaan tietoverkossa tai tietojärjestelmän avulla tapahtunut tekijänoikeuden loukkaus ei edellytä ansiotarkoitusta. Tämän lain esitöissä (HE 28/2004) todetaan seuraavaa: “Perustellusti voidaan sanoa, että tekijänoikeudella tai lähioikeuksilla suojattujen aineistojen laiton yleisön saataviin saattaminen tietoverkoissa tapahtuu tällä hetkellä täysin ilman ansiotarkoitusta eli taloudellisen edun saamista. Aineistoa saatetaan laittomasti yleisön saataviin esimerkiksi siinä tarkoituksessa, että toiminnalla aiheutetaan haittaa aineistolla kauppaa tekeville yrityksille tai hankitaan ilmaisten aineistojen kautta hyötyä itselle tai muille. Tekijänoikeusrikoksen tunnusmerkistöön kuuluva ansiotarkoitus ei tällöin täyty ja loukkaava teko jää rankaisematta.” A on menettelyllään hyödyttänyt sekä itseään että muita siten, että hän on tarjoamalla muiden käyttöön aineistoa ilmaiseksi saanut itselleen vastaavaa hyötyä muiden aineistoja kopioimalla. Tätä ei voida pitää ansiotarkoituksessa tehtynä toimintana. Korkeimman oikeuden tapauksessa 1999:115 tekijän katsottiin toimineen ansiotarkoituksessa muun muassa, koska hän oli saanut ohjelman käyttäjiltä rahasuorituksia, mitä tässä ei ole tapahtunut. A:n ei siten ole katsottava toimineen ansiotarkoituksessa eikä hän menettelyllään ole syyllistynyt tekijänoikeusrikokseen.

Hovioikeudenkin mukaan siis kyseessä oli vain tekijänoikeusrikkomus.

Hyvitysvaatimus. Käräjäoikeus oli alentanut hyvityssumman puoleen. Hovioikeus tiputti sen yhteen kolmasosaan.

Aikanaan Turun hovioikeudessa ratkaistaan jutun päähaaraa koskeva valitus. Odotan sitä mielenkiinnolla.

Myös niin kutsutun vapaan sanakirjan suomalaisversiossa on olemassa yleistä angloamerikkalaista linjaa noudattavat poistokäytännöt, joista kerrotaan ko. sivuilla. Niistä käytävä keskustelu kannattaa lukea. Ja pohtia, mihin kaikkeen ajatus poistosta voi johtaa… Tätä peruskysymystä keskustelusivulla ei tarkastella, mutta käydään sitäkin enemmän ylimalkaista keskustelua yksittäisistä poistoista, asioiden ja ihmisten merkittävyydestä, merkille pantavuudesta tai mainittavuudesta (notable).Ehkä kuitenkin olisi syytä virittää perusteellinen keskustelu siitä, mitä Wikipediaa luonnehtivalla määreellä “vapaa” oikeastaan tarkoitetaan. Nykymenolla, jossa muun muassa suositaan artikkelien tarkkaa viitteistämistä vapaus voi kaventuu tietyn (ehkä hyvinkin ambivalentin ja vaikeasti rajattavan) aktiivikäyttäjä- ja intressiryhmän vapaudeksi määritellä, mikä on maininnan arvoista ja mikä ei.

Wikipedian idean voisi väittää olevan (varsin puhdasoppinen!) kantilais-habermaslainen ajatus julkisesta järjenkäytöstä, jonka tuloksena syntyy tasapuolisia tietosanakirja-artikkeleista kaikista olennaisista aiheista. Tai oikeastihan se idea on Jimbon “We make the Internet not suck”, mutta ehkä pieni abstraktiotason korotus sallitaan – ja eikös tuo ole melkein sama asia?

Oikein hieno idea, mutta ei kuitenkaan tapahdu käytännössä. Poistoäänestyksien seuraaminen on varsin hyvä tapa havainnoida tätä järjenkäyttöä: jotkut ottavat vakavasti omien äänestyspäätöksiensä perustelemisen, toisille argumentaatiolla ei ole niinkään väliä. Äänestyksissä näkee perusteluina esimerkiksi “äänestän näin, koska X:kin äänesti” ja “pidän asian Y kannattajia tyhminä”. Vaikka äänestyksistä kertyy rajoja vetävää “oikeuskäytäntöä”, ei kaikilla ole mitään kiinnostusta seurata sitä. Jokin rationaalisuus säilyy niin kauan kuin rationalistit jaksavat pysytellä hereillä, mutta muita takeita sille ei ole.

WP toimii siis sikäli samoin kuin yhteiskunta tuolla ulkona eli rationaalinen, deliberatiivinen demokratia tapahtuu vain paloina silloin tällöin mutta muuten se kulkee omaa latuaan. Liberalismin mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun saa osallistua, vaikka ei noudattaisi edes rationaalisen debatin sääntöjä. Riippuu kuulijoista, mikä painoarvo sanoille silloin annetaan, mutta eivät kaikki kuulijatkaan noudata niitä sääntöjä. Yhteiskunnallinen vapaus on siis sikäli radikaalia, että se ei edellytä edes rationaalisuuden perussääntöjen seuraamista. Että WP voisi kunnolla toteutua, pitäisikö sen käyttäjiltä vaatia tätä?

Ehkä Juha hakee jotain positiivisluontoisempaa vapauskäsitystä. Nythän WP:ssä vaatimus tietojen tarkistettavuudesta on muuntunut vaatimukseksi (luonnon)tieteellisestä viittauskäytännöstä. Luonnontieteen tietomalli tuntuu olevan vahvoilla ainakin suomenkielisessä Wikipediassa. Vaihtoehtolääkintä vs. uskomuslääkintä -keskustelusta löytää aika jyrkkiä luonnontiedehenkisiä kannanottoja. Vastapuolellakin on aika monta äänestäjää, mutta ongelmat liittynevät rakenteisiin eli luonnontiedehenkiseen tietomalliin.

“Vapaampi” Wikipedia antaisi kai enemmän tilaa jonkinlaiselle tiedolliselle pluralismille – mutta taipuuko se siihen hajoamatta?

JZ: Minusta perusongelma on työnjako, toisin sanoen ero työkalujen ja teknologian välillä. Teknologiasta tulee järjestelmä heti, kun siirrytään ylöspäin työnjaon portaita pitkin.

Erikoistuminen johtaa lähes väistämättä luokkayhteiskuntaan. Kun jakaa itsensä yhä ahtaampiin rooleihin, jakaa myös yhteiskunnan. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys. On tietenkin erilaisia teknologioita, mutta mitkä niistä eivät ole riippuvaisia teollisesta perustasta?

Useimmat teknologiat tulevat loppujen lopuksi kaivoksista, sulatoista, valimoista ja liukuhihnoilta, joita miljoonien ihmisten on pidettävä yllä. Tämä on ongelma, vaikkei edes ajattelisi, mitä teknologinen järjestelmä tekee luonnolle. Eri tasoja tutkimalla huomaa teknologian todellisen luonteenlaadun. Monet ajattelevat, että tämä tai tuo teknologia ei tuhoa kulttuuria tai luontoa – mielestäni se tuhoaa.

Zerzanin ratkaisu epätasa-arvon ongelmaan on teknologiasta luopuminen, siirtyminen eteenpäin, uuteen alkukantaisuuteen. Lehden pääkirjoituksessa Zerzania luonnehditaan linkolalaiseksi, mutta Zerzan menee pidemmälle. Linkola kuitenkin pitää maanviljelyä hyvänä ideana ja ihannoi autoritäärisiä järjestelmiä. Zerzan tahtoo hajottaa valtiot ja teknologiset järjestelmät ympäristölle ja ihmiselle vihamielisinä.

Zerzanin kohdalla puhutaan vihreästä anarkismista eli anarkismin yhdistämisestä ympäristöajatteluun. Vaikka anarkismi onkin lähellä vihreää liikehdintää, suomalaisessa puoluekentässä (vihreissä ja punavihreäksi itseään kutsuvassa Vasemmistoliitossa) tai ympäristöjärjestöissä ei anarkistista politiikkaa paljoa tehdä. Ei varsinkaan zerzanilaista antiteknologista politiikkaa. Ehkä tämä on inhorealismia: kun jo pieninkin ympäristöystävällinen liikahdus on vaivan takana, olisi poliittinen itsemurha ajaa täydellistä teknologiasta luopumista. Siksi on paras ajaa teknologian vähentämisen sijaan “parempaa teknologiaa” - käsite, jota Zerzan pitää mahdottomana. Toisaalta ehkä kyse on anarkistisen projektin vaikeudesta. Anarkismin ajatus ja ihmiskuva on kannatettava: sen mukaan toisin kuin liberalismin teoria väittää, ihminen ei ole luonteeltaan yksinäinen, toisia vaaniva susi vaan sosiaaliseen yhteiseloon pyrkivä otus. Minusta tämä väite on uskottava kun puhutaan pienistä yhteisöistä. Mutta anarkismi poliittisena ideologiana tänä päivänä on ongelmissa: vallitsevan tilanteen analyysi näyttää, että maailma on järjestäytynyt monimutkaiseksi valta- ja suhdeverkostoksi. Politiikka, valta ja (ase)teknologia käyvät pienyhteisön yli ja anarkismin projekti on vaikeuksissa.

Tämä ei tosin kumoa primitivismiä. Modernin teknologian ongelma on riippuvaisuus. Jotta tekninen laite - sanokaamme vaikka sairaalan hengityskone - toimisi, se tarvitsee energiaa. Energiaa voisimme tuottaa päästöttömästi tuulivoimalalla. Tuulivoimalan rakentamiseksi tarvitsemme metalleja. Ne voidaan louhia, koneilla. Koneisiin tarvitaan lisää teknologiaa ja niin edelleen, ad infinitum. Tämän kaiken rakentamiseksi syntyy alistussuhteita ja ympäristötuhoa sekä teknologian edellytykset liukuvat tavoittamattomiin: taustaoletuksia on vaikea ymmärtää ja myös vaikea kontrolloida.

Ekokylät koittavat vastata modernin elämäntavan ongelmiin luomalla enemmän tai vähemmän muusta yhteiskunnasta irti kytketyn yhteisön, joka usein pyrkii myös vähäteknologisuuteen, omavaraistalouteen ja mahdollisesti rahatalouden ulkopuolelle. Näiden yhteisöjen teknologiakritiikki on pikemminkin linkolalaista (maatalous) kuin zerzanilaista (metsästys- ja keräystalous). Paikallaan pysyttelevä metsästäjä-keräilijäyhteisö olisikin mahdottomuus. Kun ekoyhteisöihin usein vielä yhdistyy moderni vihreys ja kasvissyönti, maatalous näyttää niiden ainoalta vaihtoehdolta.

Toinen nykyisestä kansalaisyhteiskunnan kentästä nouseva ilmiö on innostus tietoteknologiaan. Etätyö, etäkokoukset ja aineeton talous on nähty vihreän tulevaisuuden talouden tukipilareiksi. Samoin netin demokraattinen potentiaali on valtaisa esimerkiksi politiikan läpinäkyvyyden, järjestäytymisen ja tiedon avoimuuden (Wikipedia) kannalta. Kuitenkin samalla ollaan kiinni valtaisassa teknologisten riippuvuuksien verkostossa. Voi olla, että vihreä tulevaisuus ei kestä nettiä. Ehkä Internetin demokratisoiva vaikutus sulaa pois, kun ilmastonmuutos pakottaa sulkemaan palvelimet ja palaamme kansallisvaltioiden hierarkiseen maailmaan.

Teknologia näyttää tukevan monia arvoja. Ihmishenkiä ylläpitävä hengityskone edustaa humanismia, Internet taas demokratiaa. Samalla voi olla, että teknologinen järjestelmä tuottaa valtasuhteita, ihmisten välisiä luokkaeroja ja luontoa tuhoavia mekanismeja. Ongelma palautuu ainakin osittain bio- ja antroposentrismin kiistaan: pitäisikö tarkastelukulmana olla elämä yleensä (bio) vai ihmisen tarpeet ja arvot (anthro)? Jos ensimmäinen, teknologia on tuomittavaa. Jos jälkimmäinen, tai jos ylipäänsä pidämme ihmisyydessä keskeisenä tiettyä sisältöä pelkän eläimyyden (ruoka ja suoja) sijaan, teknologia ei ole ongelmatonta, mutta ehkä siedettävissä. Se tuottaa alistussuhteita ja tuhoaa luontoa, mutta auttaa toteuttamaan humaania ja demokraattista projektia, joka pitää sisällään esimerkiksi terveydenhuollon ja luonnon jonkinasteisen säilymisen, mutta joka pitkällä aikavälillä voi rappeuttaa monia asioita.

Olisiko vihreässä ajattelussa sijaa jonkinasteiselle teknologiasta luopumiselle?

• “We have a copyright law that makes majority of our children criminals – this is not wise.
• The law must be changed to meet the people’s morals instead of following the needs of monopolies to make big profits.”

Perhaps we can see some influence of his son here – although Linus is very non-political.

Uusin Journalisti (8.6.2007) kertoo Suomen journalistiliiton aikomuksesta laatia käytännönläheiset ohjeet kansalaisjournalisteille. Ohjeiden keskeisenä kohderyhmänä olisivat varmaankin bloggaajat, joskin jutussa ollaan huolissaan myös keskustelupalstoilla vallitsevasta loanheittokulttuurista (tapaus Kuronen).

Nyt kun elämme netin ja kansalaisjournalismin alkuaikoja, ohjeet ja keskustelu eettisistä normeista ovat paikallaan. On niitä tosin jo aiemminkin luonnosteltu: on CyberJournalistin bloggaajan eettinen koodisto ja Sediksen Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet.

Jutun perusteella SJL vaikuttaa olevan kuitenkin kansalaisjournalismin suhteen hiukan hukassa. Tukilinja-lehden päätoimittaja Iris Tenhunen on huolissaan siitä, että “lähes koko kansa on ensimmäistä kertaa julkisessa joukkotiedotusvälineessä toimimassa ilman mitään ohjeita”.

“Julkisessa joukkotiedotusvälineessä”? “Ilman mitään ohjeita”? Onko SJL ottamassa roolin nettikansan valistajana, yläpuolisena ohjeiden antajana? Mistä se on saanut tähän valtakirjan? Entä missä mielessä Internet on julkinen joukkotiedotusväline? Eräs netin tärkeä ero perinteisiin tiedotusvälineisiin on kaksisuuntaisuus. Aiemmin tiedotusvälineet ovat olleet rajatun henkilöjoukon tuottamia yksisuuntaisia tiedotuksia yleisölle. Netti taasen on laajan, epämääräisen ja häilyvän joukon keskinäistä keskustelua (johon sisältyy myös riitoja, auktoriteettiuskoa ja yksisilmäisyyttä). Voiko sitä silloin enää kutsua joukkotiedotusvälineeksi? Voiko sitä silloin enää tarkastella esimerkiksi journalistiprofession näkökulmasta? Ja onko Suomen journalistiliitolla tällöin enää mitään tekemistä asian kanssa?

Kansalaisjournalistin käsite itsessään on hankala. Toisaalta käsitteeseen sisältyy ylväs demokratian kumu: journalismia, ja vieläpä kansalaisten itsensä tekemänä – mikä olisikaan sen demokraattisempaa. Toisaalta kuitenkin kansalainen joutuu journalistin lokeroon: olisi oltava tasapuolinen, huolellinen, lähde- ja valtakriittinen sekä kirjoitettava laadukkaasti. Bloggaajat ovat kuitenkin niin eri asemassa ja liikkeellä eri tarkoituksessa kuin ammattijournalistit, ettei tällaista vaatimusta ole järkevä asettaa. Kuten Rebecca Blood kirjoittaa, bloggaamisessa on kyse jostain muusta:

In my book I argue at length that weblogs are not a new form of journalism, and shouldn’t aspire to be so–I think we’re stronger (and more important and more interesting) as something different, and trying to fit us into a pre-existing mold, to my mind, misses the point.

For that reason, in thinking about ethics for weblogging, I discarded the journalistic standard of accuracy and fairness. That’s unrealistic, and not really in the spirit of what we’re doing. The standard I arrived at was transparency, and I derived each of guideline from that principle.

Ehkä kansalaisjournalistienkin ohjeita voisi alkaa kehitellä tästä lähtökohdasta. Bloggaajat eivät ole journalisteja, eikä journalistiliitto edusta heitä. Yläpuolinen norminantaja se ei voi olla, mutta koska journalistiliitossa on kuitenkin järeää asiantuntemusta sananvapaudesta ja julkisen viestinnän etiikasta, se olisi tällaiselle työlle oiva kätilö. Työssä olisi syytä olla hyvin edustettuna myös bloggaajien ääni. Lehtijutun mukaan journalistiliiton työryhmään voi tarjoutua ilmoittautumalla Iris Tenhuselle (iris.tenhunen at tukilinja.inet.fi).

Sananvapaus on kenties tärkein kaikista ihmisoikeuksista, sillä ilman sananvapautta ihmiset eivät saisi tietoa muistakaan ihmisoikeusloukkauksista.

(Tästä ovat eri mieltä ihmisoikeusteoreetikot, joiden mukaan ihmisoikeuksia ei nimenomaan voi asettaa tärkeysjärjestykseen, sillä ne ovat jakamattomia. Ainakaan Euroopassa. Yhdysvallat first amendmentteineen onkin sitten eri asia, niin kuin aina.)

Sivulta löytyy myös muita katsomisen arvoisia videoita, mm. Tapio Laakson haastattelu.

Minäkin olin jo alkanut ajatella, että näiden kahden vaihtoehdon väliltä pitäisi valita. Joko toteutetaan alkuperäinen möhkälesopimus kaikkine kummallisuuksineen tai suppeampi minisopimus, joka sentään lisäisi unionin demokraattisuutta ja perusoikeuksien suojaa. Onneksi luin Attacin julistuksen
Kohti Euroopan unionin uutta oikeudellista perustaa: Attacin kymmenen periaatetta demokraattiselle sopimukselle. Attac listaa kymmenen periaatetta, joiden varaan EU:n uusi perussopimus pitäisi rakentaa. Ensimmäinen periaate on niin ilmeinen, että ihmettelen, miksi se on sivuutettu. Nimittäin prosessin demokraattisuus:

1. Demokraattisen prosessin aloittaminen

Jokainen uusi sopimus tulee valmistella ja hyväksyä demokraattisesti. Euroopan Attacit vastustavat jokaista yritystä elvyttää uudelleen vanha perustuslaillinen sopimus ja ehdottavat seuraavaa:

* Uuden sopimusehdotuksen valmistelu annettakoon tehtäväksi uudelle ja demokraattiselle lakia säätävälle kokoukselle, joka on kaikkien jäsenvaltioiden kansalaisten valitsema ja joka tekee yhteistyötä kansallisten parlamenttien kanssa.

* Tämän kokouksen on perustuttava sukupuolten väliselle tasa-arvolle (toisin kuin perustuslaillisen sopimuksen muotoillut konventti, jossa naisia oli 16 prosenttia), edustettava kaikkia yhteiskunnan osa-alueita ja sukupolvien välistä keskustelua.

* Jokainen uusi sopimus täytyy hyväksyttää kansanäänestyksellä jokaisessa jäsenvaltiossa. Kansanäänestyksen tulos on laskettava valtiokohtaisesti.

* Ratifiointikampanjoiden aikana eurooppalaisten instituutioiden ja jäsenvaltioiden on luotava sääntöjä, joilla varmistetaan vapaa keskustelu, joka ei riipu vallitsevista taloudellisista olosuhteista esimerkiksi joukkotiedotusvälineissä ja jolle annetaan riittävästi aikaa.

Miten kukaan voi oikeastaan edes vastustaa ajatusta eurooppalaisten kansalliskokouksesta?

(Kuvituksena ja innoittajana Euroopan unionin lippu, jonka kaksitoista tähteä eivät kuulemma kuvaa jäsenvaltioiden määrää vaan “täydellisyyttä ja yhtenäisyyttä”. Oikeushenkilöt ovat kuin androidit: ei mitään tahattoman ironian tajua.)

Immateriaalioikeudet kriisissä digiajalla

Perinteisten immateriaalioikeuksien perusteena ovat omistusoikeus ja velvollisuudet immateriaalisen eli aineettoman tuotteen tekijää kohtaan. VTM Kai Kimpan väitöstyössä osoitetaan, että erityisesti tekijänoikeuden ja patentin oikeutuksen perusteleminen perinteisellä tavalla on hyvin ongelmallista. Väitöstyön näkökulma tietotekniikkaan on pääosin filosofis-juridinen.

Immateriaalioikeuksien kuten tekijänoikeuksien ja patentin oikeuttaminen ei digitaalisella ajalla ole helppoa. Informaation digitalisoituminen muuttaa sen levittämisen luonnetta merkittävästi. Kun informaatio aiemmin tallennettiin analogisessa muodossa - tekstinä paperille tai vaikkapa kohoumina levyille - nyt se tallennetaan yhä enenevästi bitteinä, mediariippumattomasti. Informaation kopiointi on helppoa ja tapahtuu lähes ilman kustannuksia.

Kimpan väitöskirja osoittaa, että omistusoikeus tai velvollisuus immateriaalisen tuotteen tekijää kohtaan ovat riittämättömiä syitä immateriaalioikeuksien perusteeksi. Omistusoikeus perustuu resurssien rajallisuuteen, minkä digitalisaatio on käytännössä poistanut. Immateriaalioikeudet myös rajoittavat materiaalista omistusoikeutta, joka on klassisesti nähty perusoikeudeksi. Velvollisuus immateriaalisen tuotteen tekijää kohtaan taas on yksipuolinen argumentti, sillä sen esittäjät eivät tyypillisesti ota huomioon immateriaalisen tuotteen käyttäjiä kohtaan olevia velvoitteita.

Kimppa osoittaa myös yhteisön hyvän immateriaalioikeuksien perusteena kyseenalaiseksi. Työssä käydään yksityiskohtaisesti läpi tyypillisimmin esitetyt perusteet yhteisön hyvän vuoksi myönnettävien immateriaalioikeuksien puolesta ja todetaan niiden olevan heikolla pohjalla, sillä niiden tarpeellisuuden todistustaakka jää niitä kannattavalle osapuolelle.

Työssä pohditaan myös historiallista näkökulmaa. Kimppa toteaa lähes kaikkien yhteiskuntien rikkoneen toistensa immateriaalioikeuksia oman teollistumisensa aikana. Jostain syystä tämä oikeus ei yllä parhaillaan teollistuviin maihin asti. Nyt teollistuvat maat kuitenkin tyypillisesti rikkovat kansainvälisiä immateriaalioikeuksia joko jäämällä sopimusten ulkopuolelle tai olemalla räikeästi välittämättä niistä.

Liian pitkä ja vahva suoja

Immateriaalioikeuksien nykyiset suoja-ajat eivät Kimpan mukaan voi olla mielekkäitä, mikäli niiden tavoitteena on edistää tiedon leviämistä ja edelleenkehittämistä yhteiskunnassa. Tekijänoikeudet säilyvät yleensä 70 vuotta tekijän kuolemasta ja patentin suoja-aika on 20 vuotta. Ohjelmistojen tyypillinen käyttöikä on alle kymmenen vuotta ja muunkin median tuotosta valtaosa tehdään ensimmäisien muutaman vuoden aikana.

Myöskään inhimillisesti katsoen ei erityisesti tekijänoikeutta voida perustella. Tekijänoikeus sulkee pois vapaan käytön ja varsinkin edelleen kehittämisen käytännössä kaikkeen yksilön eliniän aikana tuotettuun immateriaaliseen. Ohjelmistojen kohdalla jo 20 vuottakin on liian pitkä aika tuotteen edelleenkehittämistä varten sen vapauduttua edes patenttisuojan alta puhumattakaan tekijänoikeudella suojatuista ohjelmistoista. Näistä syistä johtuen valtava määrä luovaa työtä jää tekemättä ja pyörää keksitään yhä uudestaan ja uudestaan.

Vaihtoehtoja nykyisille immateriaalioikeuksille

Vaihtoehtona nykykäytännölle Kai Kimpan työssä tarjotaan vapaan ja avoimen lähdekoodin kehityksestä tuttua GNU GPL tai Creative Commonsin lanseeraamaa Attribution-ShareAlike lisenssiä lähtökohdaksi, jolla kaikki immateriaalinen tulisi julkistaa. Erityinen suoja tulisi immateriaalisille töille antaa vain poikkeustapauksissa - silloin kun voidaan selvästi perustella suojan tarpeellisuus. Tällöinkin suojan tulisi olla nykyistä ajallisesti merkittävästi lyhyempi ja vahvuudeltaan selvästi heikompi.

En pääse seuraamaan, sillä olen menossa erään keskisuuren puolueen puoluekokoukseen.

 

Wikipedia ja tiedon demokratisoituminen

perjantaina 18.5. kello 9.06 - 9.54

Miten Wikipedia muuttaa käsitystämme tiedosta? Onko tieto nyt demokratisoitunut?

Wikipediasta on tullut maailman käytetyin tietosanakirja, mutta myös maailman nopeimpia uutisvälineitä.

Yhdysvalloissa jonkin aikaa sitten sattuneen ikävän ampumistragedian jälkeen Wikipedia päivittyi uutisista todella nopeasti. Ihmiset seurasivat eri medioita ympäri maailmaa ja päivittivät sitä reaaliaikaisesti. Ilmaiseksi!

Wikipediaa tekemään pääsee kuka tahansa, softa on yhteistä ja vapaasti siirrettävissä muihin Wiki-ympäristöihin.

Hetkinen, tämähän kuulostaa Marxilta! Vai onko tämä sittenkin liberalismia vai 1700-luvun valistusfilosofien ensyklopedismia?

Tuomas Enbusken vieraina keskustelemassa ovat tutkimusryhmän johtaja TaiK:in Medialaboratoriossa, Wikimedia-säätiön hallituksen neuvonantaja Teemu Leinonen ja tutkija Niklas Vainio.

Mukana myös Wikipediaa aktiivisesti muokkaava opiskelija Teemu Rajala.

Lähetyksen voi myös kuunnella podcastina. Kirjoitin aiheesta kolumnin viime kesänä.

- Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin, Illman pohtii.

Tämähän ei olisi sensuuria, tämä olisi vapaaehtoista moderointia. Samoin kuin valtion tekemät nettisivustojen estolistat eivät ole pakollisia vaan operaattorit käyttävät niitä ihan vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. (Ihanko tosiaan?)

Tämähän on ihan ymmärrettävä näkökulma syyttäjälle. Lisätään ennakollista rikosten torjuntaa niin kukaan ei tule loukatuksi. Langetetaan “päätoimittajille” vastuu niin pitävät huolen, ettei palstalla puhuta pahasti. Ja eihän ihmisistä saa puhua pahasti. Mutta kun koko ajan puhutaan, nimittäin työpaikoilla, kaduilla, baareissa, kouluissa, koirapuistossa ja nykyisin siis myös Internetissä. Illman ym. näkevät netin tiedotusvälineenä: että keskustelupalstat ovat jonkinlaisia kansan hesareita, joilla pitäisi olla päätoimittajat ja toimituskunta vastaamassa sanomisista. Mutta ne eivät ole tiedotusvälineitä, vaan keskustelun välineitä. Ihmisten välisen keskustelun mediumi on vain vaihtunut ja keskustelun piiri laajentunut. Illman haluaisi suojella ihmisiä kunnianloukkauksilta, ehkä rasistiselta puheelta ja jumalanpilkaltakin. Kunnianloukkauksen kriminalisoinnissa on ideana, että juuri tietyn väitteen julkisuus tekee siitä pahan: ajatella saat, mutta et lausua ääneen, sillä kohde voisi pahoittaa mielensä. Nyt kun netti on laajentanut ihmisten välisen viestinnän mahdollisuuksia ja sivuvaikutuksena tehnyt viestinnästä julkista, pitäisikö asiaa ajatella uudestaan?

On ainakin kaksi mahdollista tulevaisuutta: 1) Latistetaan netti julkisena tilana tekemällä keskustelupalstojen ylläpito mahdottomaksi muille kuin kaupallisille toimijoille ja samalla turvataan asiallinen käyttäytyminen. 2) Tunnustetaan se tosiasia, että ei netti ole tiedotusväline vaan ihmisten julkinen tila. Siirtymävaiheessa jokunen kuronen ja vanhanen pahoittaa mielensä kunnes vihdoin ihmiset tajuavat, että nettielämääkin koskevat tietyt moraalin perussäännöt. Tähän opitaan parissa vuosikymmenessä. (Nettipessimisti Hubert Dreyfus kiistänee.).

(Monia hyviä puheenvuoroja aiheesta: Kari Haakana, Kemppinen, Janne Jalkanen, Björklund jne.)